Helpotus iskee kovemmin minuutti minuutilta,
saa sävyjä ylpeydestä ja onnesta.
Nostattaa hymyn huulille ja yrittää
raottaa kyynelkanaviakin.
Samaan aikaan fyysiset stressioireet
siirtyvät taka-alalle, ei enää päänsärkyä,
ei pahoinvointia eikä edes väsymystä.
Tällä kertaa paras tunne ei ollut silloin,
kun astui ulos salista.
Se oli silloin, kun vastaaja istui käytävällä
vaimonsa kanssa ja kävelin siitä ohitse.
Automaattisesti pääni painui alas,
katse oli tiukasti lattiassa.
Hieman ennen heitä joku sai mut kuitenkin
suoristamaan selän ja nostamaan leuan.
"sullahan oli ivallinen hymy huulilla!" mulle
hehkutetaan ja olo on kuin uudestisyntynyt.
Sä rikoit mut, satutit mua, revit mut kappaleiksi.
En tiennyt, että saanko koskaan koottua sitä
kaikkea, löytäisinkö kaikkia palasia.
Se hetki, se itsevarmuus ja se voima,
mikä oli siinä hetkessä - se oli se viimeinen
palanen, joka oli kadoksissa.
Muutamaa päivää aiemmin me mietittiin
sitä terapiassa, mun piti nousta ylös
ja kokeilla sellaista voimakasta asentoa.
Se tuntui typerältä ja olin ihan varma,
etten mä koskaan pystyisi siihen.
Se kuitenkin tuli jostakin, selkärangasta,
muistoista, harjoituksen ansioista..
En tiedä, eikä sillä ole mitään merkitystä,
vaan sillä, että se tapahtui, se onnistui,
se tuli ikään kuin automaattisesti.
Ja sitä hetkeä kukaan ei voi viedä multa,
sitä hetkeä mä voin aina muistella,
kun tunnen oloni yhtään epävarmaksi.
T. Jälleen kerran voittaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti