tiesin, että kuka mä olen ja tiesin,
mitä haluan olla ja miten rakastaa itseä.
Sut tavatessani koin takiasi onnea,
jonkalaista en ole ennen kokenut ja ehkä
nojauduin liikaa siihen.
Nojauduin liikaa ajatukseen siitä, että nyt sä
olet mun onneni, että mikään muu ei voi tehdä
mua onnelliseksi, ei ainakaan sillä tavalla.
Ja kun sä katosit mun elämästä,
mä kadotin sun lisäksesi myös itseni,
mä ehkä lähdin liikaa elämään siihen samaan.
Mä hyppäsin itse pää edellä siihen.
Mutta se ei ole sinun syytäsi, se ei ole rakkauden
syytä vaan yksinomaan omia keskeneräisiä
asioita, joiden takia mahdollistin sen itselleni.
Mä itse annoin itseni hukkua siihen suohon,
mä itse sukelsin pohjaan asti.
En ajatellut, että saisin sua enää elämääni,
sitä mä en koskaan edes kuvitellut.
Mutten osannut silti olla hyppäämättä.
Ehkä se keskitien löytäminen onkin asia,
jonka suhteen täytyy vielä kasvaa ja kehittyä.
En päästä ollenkaan henkisesti lähelle,
tai sitten jos päästän, nojaudun liikaa,
unohdan sen, että onni lähtee itsestä.
Kukaan muu tässä maailmassa ei voi tehdä
mua onnelliseksi, ellen ole itse onnellinen itseni kanssa.
Tiesin sen kyllä jo ennen sinua,
mutta suhun rakastuminen sai mut unohtamaan,
etten voi antaa vastuuta mun onnesta kenellekään muulle.
Kadotin itseni totaalisesti ja kuvittelin, että
se johtui siitä, että sä katosit.
Mutta mä olin minä jo ennen sinua ja
nyt sä oot taas siinä.
Ja se on pelottavaa, todella pelottavaa.
Tästä päivästä lähtien mun täytyy
muistaa taas, että miten rakastan myös itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti