Mut vaikka meillä vaikeet ois rakas mä en anna sun työntää mua pois

Jokin aika sitten saatoin sut bussipysäkille,

sanottiin moikka, nähdään taas,

mutta siihen meni yli vuosi ja sen ajan sisään

mahtui suuri määrä kaikenlaista.

Silloin oli tyyny, oli bussipysäkki jotka toi mieleen

sut ja sen, ettet ollut täällä.

Kuljin lenkkipolkuja, kuuntelin musiikkia, 

joka muistutti susta ja juoksin kovempaa, 

että saisin edes hetken ilman sua ajatuksissani.

Oli nuuskapurkki joka löytyi myöhemmin

sängyn alta, oli unia ja satoja asioita, 

jotka muistutti susta. Siitä, että olit poissa.

Mutta vaikka kuinka yritin uskotella itselleni, 

etten mieti sua, ettei sulla ole sijaa mun ajatuksissa, 

sä olet aina ollut siellä. Se olet aina ollut sinä. 

Joskus salaa haaveilin meistä, siitä mitä

voitaisiin olla, jos oltaisiin.

Jos ei oltaisi oltu kummatkin vaikeita, 

tunnevammaisia ja pelokkaita.

Tai ennen kaikkea jos et olisi ollut

sulkeutuneisuuden lisäksi oikeasti suljettuna.

Mutta nyt sun tyyny on oikeasti sun tyyny, 

se on sitä joka ikinen yö.

Lenkkipolut kuljetaan yhdessä, 

biisit kuunnellaan yhdessä.

Enää en kieriskele ikävässä, en sure tai

yritä korvata sua vartalotyynyllä. 

Nyt sä olet siinä, jakamassa arkea, ihan

normaaleja asioita, tekemässä ruokaa ja niin edelleen.

Sä olet siinä, kun mä itken raskasta päivää, 

nappaat syleilyyn ja kerrot, että kaikki järjestyy.

Että yhdessä me selvitään mistä vaan. 

Yhä edelleen joudun välillä pysähtymään

ja muistuttamaan itseäni siitä, 

että sä todella olet siinä, että me todella ollaan me.

Että se on todellisuutta, eikä unta eikä haaveilua.

Myös niinä päivinä, kun ollaan riidelty koko päivä

mitättömän typeristä asioista,

kun tekisi mieli kirota koko maailma,

oon sanoin kuvaamattoman onnellinen,

että sä olet siinä.

Että sä olet siinä ja että olet luvannut pysyä siinä.

Enkä voisi kiitollisempi tai onnellisempi olla.

Päivä päivältä rakastan sua vaan

enemmän ja enemmän.

Koko elämän mittainen kriisi

Tää vuosi on enemmän ja vähemmän mennyt

ehkä muiden ehdoilla; ystävän kuoleman aikaan

olin se, keltä lohtua haettiin. Silloin moni

ystävyyssuhde oli koetuksella, osa jäi kokonaan.

Koin jo silloin, että mun suru ja tunteet jäi

huomiotta, kiellettiin hautajaiset ja ihmeteltiin, 

että miksi tilanne on mulle vaikea.

Syyllisyys ja kaikki muu jäi leijumaan, kun

tuli muita vastoinkäymisiä, joista yritin selvitä.

Alkuvuosi meni toisen ihmisen tunteita mukaillen

ja päättyi lopulta siihen, että luovuin siitä,

sillä se ei antanut minulle moneen kuukauteen

enää mitään - päinvastoin, söi viimeisetkin rippeet.

Työharjoittelu päättyi koronan takia,

jäin yhtäkkiä taas kotiin - kuljin valtavan matkan

tuskan, hien ja kyyneleiden kanssa, jotta pääsin

siihen pisteeseen, että olin valmis opiskelemaan.

Mutta sitten se riistettiin multa, vietiin pois. 

Kesällä elämään ilmestyi ihminen, jota en koskaan

toivottanut tervetulleeksi - uhkailuja, seuraamista,

viestejä, manipulointia ja niin edelleen.

Ja syksyn tullen hyppäsin taas siihen kelkkaan, 

jossa myötäelän liian vahvasti toisen tunteita.

Olen jälleen tilanteessa, jossa siedän paljon ja

annan kaikkeni, mutta ajoittain en saa mitään takaisin.

Kaiken lisäksi pian tapahtuva valmistuminen

pelottaa, kauhistuttaa, ahdistaa.

Mitä jos en olekaan valmis? Mitä jos en löydäkään

töitä? Mitä jos en osaakaan mitään?

Mitä jos en edes valmistu, koronatilanteesta tai

jostain muusta syystä johtuen?

Mun mielikuvissa valmistuminen on aina ollut

hieno tapahtuma, mahtavuutta ja ylpeyttä.

Se on ollut asia, jota oon odottanut kun kuuta nousevaa, 

oon tehnyt sen eteen töitä valtavasti.

Mutta nyt, kun se on käsillä, mun tunteet on kaikkea

muuta, kun mitä mä odotin niiden olevan.

Tuntuu, että oon tosi hukassa.

Vaikka tiedän, että en ole - ei mun pitäisi olla

ja asiat on hyvin. On asunto, mies, pian valmistun.

On suunnitelmia ja haaveita, on ihmisiä ympärillä.

Mutta silti musta tuntuu,

että oon hukassa. Eksynyt.