Ei huono onni kai oo päättymätön tie, se johtaa aina jonnekin

Elämässä on ollut nyt muitakin värejä,

kun mustaa ja harmaata niiden eri sävyissä.

Pieniä pilkahduksia muustakin, ei enää sellaista

valtavaa tuskaa, josta ei näe ulospääsyä.

Ikävä ja kaipuu sua kohtaan on edelleen läsnä, 

surukin on, mutta niin se saakin olla,

niin kai sen kuuluukin olla.

Annna sen olla, en yritä tai halua päästä siitä eroon, 

sillä se on jo siedettävämpää.

Ja edelleen välttämätöntä, että pääsee eteenpäin.

Näen hirveästi unia susta ja kuolemasta,

aina sä olet päätähtenä niissä, 

mutta aamuisin ei tule enää shokkina, 

että sähän oot jumalauta kuollut. 

Edelleen se on ensimmäinen asia, jonka muistaa, 

mutta se ei shokeeraa enää samalla tavalla.

Vähän on jopa ollut sellainen olo, 

että riittää jo, en jaksa enää yhtään enempää

sua, sun muistelua tai sun kaipuuta.

Ja näistä ajatuksista tulee huono omatunto, 

mutta kai tämäkin on osa suruprosessia.

Tällä viikolla kasvoja on koristanut hymy

enemmissä määrin, nauruakin on ollut.

Oon jopa muistanut tuntea rakkautta, 

oon tuntenut olevani rakastettu ja riittävä. 

Yksin jäädessä maailma romahti hetkellisesti, 

tunnit täyttyi itkusta ja epätoivosta, 

mutta selvisin kuitenkin.

En ehkä ole vielä valmis jäämään yksin

pyörittelemään ajatuksiani, 

en vaikka kuka laittaisi viestiä. 

Pienin askelin valoa kohti, 

vielä tämäkin kamppailu voitetaan, 

vielä nostetaan keskisormet pystyyn maailmalle,

kun ei tälläkään kertaa saanut murtumaan.

Vaikken valoa nää ja suru sääli ei vähääkään, voin vain luottaa ettei se jää

Viikonloppuna oli sun hautajaiset ja ne

vietettiin ilman meidän läsnäoloa.

Käytiin seuraavana päivänä haudalla, 

pukeuduttiin mustaan, vietiin hautakimppu, 

vietiin kynttilä, luettiin meijän kirjeet sulle.

Silti heräsin maanantaina ja ajattelin, 

että ehkä tämä kaikki on kuitenkin vain painajaista, 

jotain yhtä ja suurta väärinkäsitystä.

Mikään ei siellä konkreettisesti viitannut siihen, 

että oikeasti se olisit sinä, sinun ruumis, 

joka makaisi arkussa siellä kuopassa, 

jota ei oltu vielä edes peitetty.

Lisäksi viikonloppuna yksi laittoi ihan vääriä

viestejä, törmäsin Holviin baarissa ja

se kertoi jälleen, kuinka on aina rakastanut.

On ollut kaikkea, mutta silti mun pää

täyttyy susta, sun kuolemasta ja sun kaipuusta. 

En kykene pohtimaan mitään muuta, 

töissä mikään ei tunnu miltään, 

en saa siitä tunnepuolisesti minkäänlaista otetta.

Yksi kertoi, ettei voisi elää ilman minua,

tänään se lähetteli viestejä niin ylpeänä töistään, 

lähetteli kuvia, että mitä oli saanut aikaseksi.

Tänään on neljä viikkoa kuolemastasi, 

mutta tänään mä myös hymyilin ensimmäistä

kertaa aidommin kuin koko aikana.

Tänään tunsin muutakin, kuin tuskaa, 

kuin surua ja suurta kaipuuta.

Toisaalta pelottaa, että milloin tämä ilo häviää, 

että milloin ne tutut tunteet ottavat taas valtaansa, 

mutta tällä hetkellä nautin tästä, 

että voin hengittää ja että sä olet ajatuksissa

murto-osan vähemmän, kuin muina päivinä. 

Ei se tunnu enää vapaalta, mä oon se sisilisko ilman häntää

Edelleen on pimeää, harmaata ja sumuista,

mikään ei tuota samalla tavalla iloa kuin ennen. 

Ei kiinnosta musiikin kuuntelu, ei kiinnosta

Netflixin tuijottaminen, ei ruoka, ei mikään.

Raahaudun töihin, hoidan työni, 

kuulen mukavia kommentteja kuten "oot tosi omaohjautuva,

oma-aloitteinen, mahtavaa" ja "ai tää on sun eka

päivä, olin ihan varma että oisit ollu jo pitkään, 

kun sulla on niin varmat otteet",

mutta ne eivät tunnu missään.

Kiittelen hymyillen, vaikka todellisuudessa

tekisi mieli vain purskahtaa itkuun.

Sun hautajaiset on tämän viikon lauantaina,

sinne on kutsuttu "viisi läheisintä ystävää",

mutta on mainittu erikseen, että 

"H:ta ja J:tä en aijo kutsua."

Ollaan kuuleman mukaan liian suuri

osa tätä tragediaa.

Ja se suututtaa, se ahdistaa, se vituttaa -

viimeiset kaksi vuotta meni sua auttaessa,

sua tsempatessa ja lohduttaessa.

Lukemattomat unettomat yöt, 

Googlessa surffailut, miten pelastaa alkoholisti,

yhteystietoja lapulle, viinat alas lavuaarista, 

hätänumeroon soittelut ja niin edelleen. 

Ja mitä nämä "viisi läheisintä ystävää" on tehnyt vuoksesi,

kutsunut ryyppäämään, nauranut sulle

selän takana ja päin naamaa.

Ja silloin me ollaan napattu sut kainaloon,

talutettu kotiin ja kerrottu, että muut on idiootteja.

Mutta meiltä riistetään mahdollisuus sun hyvästelyyn.

Kaikki muut elävät elämäänsä, 

niillä on kaikilla päivämäärä, jolloin saavat

piirtää pisteen tälle, jolloin kaikki konkretisoituu.

Meillä sen sijaan ei, 

me ollaan vietetty viimeiset viikot yhdessä,

koska kumpikaan ei pysty olemaan yksin. 

Ollaan itketty, puhuttu susta 24/7, ollaan

ahdistuttu elämästä, haluttu lähteä sun perään.

Ja meillä ei ole sitä päivää, sitä tapahtumaa, 

joten kaikki tuntuu loputtomalta.

Tämä tuntuu loputtomalta suolta,

loputtomalta surulta.

Ja jos sä oisit yhtä täällä, 

sä ärähtäisit kaikille, että nyt vitun nörtit,

H ja J kutsutaan ja sillä sipuli.

Jos sun tahtoa kunnioitettaisiin, jos sua kunnioitettaisiin, 

me osallistuisimme hautajaisiisi.