vietettiin ilman meidän läsnäoloa.
Käytiin seuraavana päivänä haudalla,
pukeuduttiin mustaan, vietiin hautakimppu,
vietiin kynttilä, luettiin meijän kirjeet sulle.
Silti heräsin maanantaina ja ajattelin,
että ehkä tämä kaikki on kuitenkin vain painajaista,
jotain yhtä ja suurta väärinkäsitystä.
Mikään ei siellä konkreettisesti viitannut siihen,
että oikeasti se olisit sinä, sinun ruumis,
joka makaisi arkussa siellä kuopassa,
jota ei oltu vielä edes peitetty.
Lisäksi viikonloppuna yksi laittoi ihan vääriä
viestejä, törmäsin Holviin baarissa ja
se kertoi jälleen, kuinka on aina rakastanut.
On ollut kaikkea, mutta silti mun pää
täyttyy susta, sun kuolemasta ja sun kaipuusta.
En kykene pohtimaan mitään muuta,
töissä mikään ei tunnu miltään,
en saa siitä tunnepuolisesti minkäänlaista otetta.
Yksi kertoi, ettei voisi elää ilman minua,
tänään se lähetteli viestejä niin ylpeänä töistään,
lähetteli kuvia, että mitä oli saanut aikaseksi.
Tänään on neljä viikkoa kuolemastasi,
mutta tänään mä myös hymyilin ensimmäistä
kertaa aidommin kuin koko aikana.
Tänään tunsin muutakin, kuin tuskaa,
kuin surua ja suurta kaipuuta.
Toisaalta pelottaa, että milloin tämä ilo häviää,
että milloin ne tutut tunteet ottavat taas valtaansa,
mutta tällä hetkellä nautin tästä,
että voin hengittää ja että sä olet ajatuksissa
murto-osan vähemmän, kuin muina päivinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti