mikään ei tuota samalla tavalla iloa kuin ennen.
Ei kiinnosta musiikin kuuntelu, ei kiinnosta
Netflixin tuijottaminen, ei ruoka, ei mikään.
Raahaudun töihin, hoidan työni,
kuulen mukavia kommentteja kuten "oot tosi omaohjautuva,
oma-aloitteinen, mahtavaa" ja "ai tää on sun eka
päivä, olin ihan varma että oisit ollu jo pitkään,
kun sulla on niin varmat otteet",
mutta ne eivät tunnu missään.
Kiittelen hymyillen, vaikka todellisuudessa
tekisi mieli vain purskahtaa itkuun.
Sun hautajaiset on tämän viikon lauantaina,
sinne on kutsuttu "viisi läheisintä ystävää",
mutta on mainittu erikseen, että
"H:ta ja J:tä en aijo kutsua."
Ollaan kuuleman mukaan liian suuri
osa tätä tragediaa.
Ja se suututtaa, se ahdistaa, se vituttaa -
viimeiset kaksi vuotta meni sua auttaessa,
sua tsempatessa ja lohduttaessa.
Lukemattomat unettomat yöt,
Googlessa surffailut, miten pelastaa alkoholisti,
yhteystietoja lapulle, viinat alas lavuaarista,
hätänumeroon soittelut ja niin edelleen.
Ja mitä nämä "viisi läheisintä ystävää" on tehnyt vuoksesi,
kutsunut ryyppäämään, nauranut sulle
selän takana ja päin naamaa.
Ja silloin me ollaan napattu sut kainaloon,
talutettu kotiin ja kerrottu, että muut on idiootteja.
Mutta meiltä riistetään mahdollisuus sun hyvästelyyn.
Kaikki muut elävät elämäänsä,
niillä on kaikilla päivämäärä, jolloin saavat
piirtää pisteen tälle, jolloin kaikki konkretisoituu.
Meillä sen sijaan ei,
me ollaan vietetty viimeiset viikot yhdessä,
koska kumpikaan ei pysty olemaan yksin.
Ollaan itketty, puhuttu susta 24/7, ollaan
ahdistuttu elämästä, haluttu lähteä sun perään.
Ja meillä ei ole sitä päivää, sitä tapahtumaa,
joten kaikki tuntuu loputtomalta.
Tämä tuntuu loputtomalta suolta,
loputtomalta surulta.
Ja jos sä oisit yhtä täällä,
sä ärähtäisit kaikille, että nyt vitun nörtit,
H ja J kutsutaan ja sillä sipuli.
Jos sun tahtoa kunnioitettaisiin, jos sua kunnioitettaisiin,
me osallistuisimme hautajaisiisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti