Jos elämä ois helppoo, sä olisit paha ihminen

Mä käyn vähän väliä Saatanan profiilissa,

seuraan ruudun takaa kuinka se elää ihan normaalia elämää.

En tiedä miksi, mutta mulla on sellanen mielikuva pinttynyt päähän,

ettei se saisi, enhän minäkään saa - tai ainakaan saanut.

Miten se voi elää itsensä kanssa,

sen jälkeen, mitä se mulle ja niille muille teki?

Mä muistan kun äiti soitti, käski istua.

"Sä oot voittaja" se sai sen itkun keskeltä sanottua.

Mä muistan kuinka mä astuin oikeussalista ulos.

Kuinka mua vastassa olevat ihmiset juoksi halaamaan mua.

"Mä olin ihan varma että sä tarviit tauon"

en tarvinnut.

Mutta mä myös muistan Saatanan hajun,

sen pelon, kivun, häpeän.

Full of broken thoughts

Mua satutetaan, kerta toisensa jälkeen,

uudestaan ja uudestaan, tavalla tai toisella.

Mut on opetettu siihen, että sattuu,

onko se sitten niin saatanan kummallinen juttu, että tahdon itsekin satuttaa itseäni?

Kyllästyttää aina hävitä viinalle,

se tulee ennen mua, joka tilanteessa.

Iskä on tehnyt sitä koko elämänsä,

siihen mä oon tottunut,

mutta että Rakas tekee,

uudestaan ja uudestaan,

siihen en.

Pitäisikö mun tottua,

vai päästää irti?

I don't wanna live like this today

On ongelmia suhteessa,

jotenkin ne kuitenkin selvitetään,

tää on kestänyt niin paljon, että se kestää mitä vaan.

Oli armeija, oli tavallaan toinen, oli syömisvammailu, on masennus,

oli uudestaan tavallaan toinen, oli ero.

Tuntuu että joku voima meitä vetää erilleen, mutta me taistellaan vastaan.

Ei mulla täysin huonosti mene muttei hyvinkään.
Ahdistusta on, itsetuhoisia ajatuksia on, masennusta on.
Mutta kyllä mä selviän, niin kuin aina,
eihän mulla ole muutakaan vaihtoehtoa.

Syksyllä aloitan luultavasti traumaterapian,
laitoin taannoin myös hakemuksen jonnekin,
ehkä elämällä on vielä annettavaa,
vaikkei olisikaan, pitäähän se selvittää.