Welcome to my life

Valkoisista seinistä ja mustelmista on nyt suunnilleen vuoden päivät.
Kun pääsin huoneeseen, laitoin turvalukon
kiinni enkä muistaakseni liikkunut sieltä mihinkään enää sen jälkeen.
Taisin olla noin vuorokauden siinä huoneessa,
mutta se tuntui ikuisuudelta.
Ajantaju oli kateissa, en ollut syönyt mitään
kunnollista, vettäkin oli vain vähän jäljellä.
Mutta en voinut liikkua, mua pelotti,
että jos nousen siitä sängystä niin sekoan.
Tuijotin netflixiä, nukuin, itkin, säpsähtelin.
Jossain vaiheessa loppui itku, mä vaan olin.
Näin painajaisia nukkuessa, hereillä ollessa
tapahtumat pyöri mielessä epäselvänä mössönä.

Jos naurahdin sarjalle, tunsin syyllisyyttä,
jos itkin, tunsin syyllisyyttä.
Vessassa joka kerta pysähdyin tuijottamaan
mustelmia peilin kautta, kosketin niitä,
ihan vaan varmistaakseni, että kaikki on
todellista, eikä pelkkää kuvitelmaa.
Lähtöpäivänä löysin muovikassin,
jossa oli avaamaton viinipullo.
Ja mua vitutti, mua vitutti niin suunnattomasti,
miksen ollut tajunnut sitä aikaisemmin.
Hyppäsin autoon ja seuraavan vuorokauden
aikana mä olin neljällä eri lentokentällä,
mä haahuilin niiden käytävillä naama mustana,
samaan aikaan olin onnellinen, helpottunut
ja uupunut, ehkä vähän vihainenkin.

En muista lennoista tai lentokentistä paljoa,
ne meni sumussa, automaattisesti.
Joka hetki olin lähempänä kotoa
ja joka hetki toi mulle enemmän turvan tunnetta.
Kotona mustelmat haalenivat päivä päivältä,
mieli käsitteli asioita nukkuessa.
Revin muistot, poistin valokuvat.
Ja päivä päivältä olin eheämpi,
lähdin rakentamaan uutta, etsimään uutta.
Tutustuin itseeni, huomasin, että pystyn
mihin vaan, jos vain tarpeeksi haluan.

Tapahtumien kulku on edelleen sekava,
minkäänlaista aikajanaa en kykene rakentamaan
sen yön tapahtumista.
Mutta en mä halua, enkä mä tahdokaan.
Ne on siellä, se yö on siellä, ne hetket on siellä.
Siellä ne saa olla ja pysyä,
en tee niillä hetkillä mitään tässä elämäntilanteessa.
Edelleen mä kohtaan ihmiset yksilöinä,
mä en yleistä enkä ole ennakkoluuloinen,
sitä tuskin voi kukaan koskaan multa viedä pois.
Se on mun tapa katsoa maailmaa ja mä
rakastan sitä puolta itsestäni.
Tän vuoden aikana oon oppinut,
että vedän lähelleni ihmisiä, jotka eivät oikeasti
ole tavoitettavissa, joiden kanssa ei voi olla tulevaisuutta.
Se on turvallista omille tunteille, itselle,
kun ei päästä ketään lähelle, kukaan ei voi satuttaa.

Siinä on mun seuraava tavoite,
oppia päästämään lähelle, päästää uusia ihmisiä elämään.
Eikä niin, että päästän, mutta työnnän pois,
heti kun on "liian lähellä."
Toisaalta tänä vuonna olen jo päästänyt,
kokonaiset kolme ihmistä, pysyvästi.
Välillä toki tekee edelleen mieli perääntyä,
erakoitua, haistattaa pitkät ja kadota.
Mutta sieltä revitään ja itse työnnän,
ja se on ainakin tähän asti toiminut hyvin.

Oon onnellinen.

Ihan omis maailmoissani

Onkohan tää joku loppuvuoden kirous,
aina palaan tähän samaan kuplaan.
Yksinäisyyteen, minkä aiheutan itse itselleni,
kun työnnän kaikki pois,
jos ne pääsee liian lähelle.
En siedä sitä, jos mua autetaan,
en siedä sitä, jos joku näkee mun heikkoudet.
Mä yritän ja yritän kerta toisensa jälkeen
raottaa niitä muureja, joiden rakentamisen
oon alottanut jo vuosia ja vuosia sitten.
Sit kun ne vähän alkaa rakoilemaan,
en siedä sitä olotilaa, mikä siitä tulee.

Mulla on joku idioottimainen pinttymä,
yksin on selvittävä,
muita mä en halua enkä tarvitse,
mielummin teen itse, turha muiden tulla
sohimaan ja sörkkimään.
Ja mä vihaan tätä pinttymää,
vihaan tätä yli kaiken.
En mä halua selvitä yksin,
mä haluan päästää ihmiset sohimaan ja sörkkimään.
En vaan osaa, en pysty.

Aina mä päädyn tähän samaan saatanan
umpikujaan, aina sama kaava.
Koko syksy ja tää vuosi on ollut mieletöntä
edistymistä, oon taistellut itseni aina
vaan eteenpäin vaikka on tullut joitain
takapakkeja.
Ja vaikka tiedän, että tämä taantuminen
johtuu työpaikasta, niistä ihmisistä,
siitä käyttäytymisestä siellä.
Kuinka mä yhä kuuden viikon jälkeen
olen "opiskelija" eikä kukaan kutsu mua
mun omalla nimellä.
Vuoron päätteeksi en edes tunnista itseäni,
toisaalta onko se ihmekään,
kun mulla ei ole edes nimeä siellä.
Ei kiitosta, ei arvostusta,
ei mitään inhimillisyyttä tukevia asioita.

Ootko musta ylpee

Työharjottelupaikka saa mut taantumaan,
yhtäkkiä mä oon taas se alistuva tyttö,
se, joka ottaa iskuja iskujen perään,
se joka hymyilee nätisti vaikka ainoa,
mitä haluaisin tehdä, on itkeä ja raivota.
Se, joka ei osaa puolustautua,
se, joka tyytyy kaikkeen,
yhtäkkiä en muka ansaitse mitään hyvää.
Palaan siihen hotellihuoneeseen,
palaan niihin kahteen asuntoon.
Siihen avuttomuuteen, siihen lamaantuneisuuteen,
Siihen, kun pakotin itseni kerta toisensa
jälkeen palaamaan kouluun,
vaikka tiesin tasan tarkkaan,
että mitä siellä on vastassa.

Iloksi tämä ei muutu, tästä ei iloista saa tekemälläkään,
sen takia mä kestän, mä siedän,
kuitenkin kyseessä on lyhyt, ohimenevä
vaihe mun elämässä, jonka jälkeen mua odottaa loma,
odottaa vaihe, jolloin keskityn vain hyviin asioihin.
Mä en yritä tehdä tästä hyvää,
vaan siedettävän, hyväksyä tämän kaiken.

Tiedostan pelon, pelottaa, että musta tulee
yksi niistä kyynisistä, elämään kyllästyneistä ja
negatiivista ihmisistä, jotka eivät nauti.
Eivät tästä hetkestä, eivät mistään hetkestä.
Että menetän sen positiivisuuden, sen
huolehtivaisuuden ja lämmön,
ne asiat, joita rakastan itsessäni.
Enkä mä halua menettää niitä, en halua
kadottaa itseäni jälleen kerran.
Haluan olla nyt ja kahden viikon päästä
edelleen se sama, ihana itseni, mitä olin
viisi viikkoa sitten.

-

Multa on kyselty, että onko syksy hankalaa aikaa,
enkä oo osannut vastata siihen, kun viime
vuodet ovat olleet samanlaista vuodenajasta riippumatta.
Kyllä mä silti muistan, kun syksyisin tunsin
itseni erityisen surkeaksi, kun muut aloittivat/jatkoivat
opintoja, enkä mä koskaan ollut siinä joukossa.
Vaikka mä odotin vuosia tätä hetkeä, tätä,
että pääsen itsekin opiskelemaan,
että pääsen tekemään muut ylpeiksi.
Kai se pahin vastustaja tuijottaa edelleen peilistä,
katsoo sieltä vaativasti ja kertoo, etten ole hyvä,
en ainakaan tarpeeksi hyvä.
Pitää olla paras ja kun saa erittäin hyvän,
eihän sekään riitä, pitää olla vielä parempi.
Ja vaikka tiedän miten nämä asiat menee,
tiedän että teen parhaani ja joskus enemmän,
joinain aamuina yritän hymyillä peilikuvalle,
mutta silti sieltä tuijottaa se vaativuus.

Vaativuus on ollut aina läsnä,
niin kauan kuin kykenen edes muistamaan.
Ja niin kauan kuin kykenen muistamaan,
olen yrittänyt päästä eroon siitä,
keinolla millä hyvällä.
Yrittänyt hallita vain yhtä asiaa kerrallaan,
mikä nyt luonnollisesti on päättynyt pakonmaisuuteen.
Ehkä oon vaan lähestynyt sitä väärällä tavalla,
yrittänyt kieltää ja päästä eroon siitä.

Tiedän, että kun mun on pakko tehdä jotain
oli se sitten iso tai pieni asia,
mun sisällä herää sellainen pienoinen jästi,
joka taistelee vastaan, en varmasti tee kun
tuolla tavalla käsketään.
Eikä sen tarvitse olla kuin esimerkiksi
"hei löysin tosi hyvän biisin, kuuntele se!"
Haista v@**!, kuuntele keskenäs.
Vaikka kyseessä siis olisi harmiton, ystävällinen mutta käskevä pyyntö,
mun mieli lähtee heti puolustuslinjalle.
Ja no, niin, en kai mä oo oikeen ikinä oppinut
puolustamaan itseäni.
Kun taas on kyse läheisistä, se sujuu ongelmitta,
vähän ehkä turhankin hanakasti.
Rajojen häilyvyys, sitä tää kai on.

Wonderful life

Nykyään on muka niin vähän kirjoitettavaa,
vaikka oikeastihan tää vuosi on ollut
paras mahdollinen itseni kannalta.
Oon kasvanut ihmisenä niin paljon
ja saavuttanut isoja asioita.

Alkuvuoden pahoinpitelyn koen tavallaan
testinä, sellaisena asiana, joka todisti,
että seison omilla jaloillani tukevasti.
Helmikuussa alkanut työkokeilu,
jonka piti kestää alkuun kuukausi,
jota jatkettiin kesäkuun loppuun asti.
Sinä ajanjaksona sain paljon itsevarmuutta,
opin tunnistamaan omia vahvuuksia.
Muistan ikuisesti, kun odotin yhteishaun
tuloksia, nukuin levottomasti ainakin
viikon verran ja joka aamu tarkistin
koulun sivut ensimmäisenä -
siitäkin huolimatta, etten todellakaan
oo aamuihminen, eikä mulle kannata
puhua ennen kahvikupillista.
Kun mä eräänä aamuna tuttuun tapaan
silmät sirillä "eksyin" koulun sivuille,
kun mä näin että lista on julkaistu,
sydän halusi päästä ulos rinnasta.
Se tuntui sillä hetkellä ikuisuudelta,
etsiä oma ala ja lukea niitä nimiä.
Siellä se oli. Oon aika varma että oon
huudahtanut ääneen,
soitin samantien äitille ilonitkuisen puhelun.
Hehkutin siitä kaikille, ketkä mulle sattui
puhumaan - ja no, myös niille, jotka eivät.

Koulun alusta nyt kaksi kuukautta ja
mä oon niin innoissani, mä opin,
mä pystyn, mä rakastan sitä alaa.
Mä rakastan sitä, kuinka helppo mun
on oppia, kun motivaatiota ja mielenkiintoa
löytyy vaikka muille jakaa.

Ja tässä ohessa, oon tosiaan tehnyt
aivan järjetöntä työtä itseni kanssa.
Oon viettänyt lukuisia iltoja kotona,
yksin itseni ja ajatusteni kanssa,
oon halunnut oppia itsestäni.
Oon tunnistanut tunnelukkoja,
oon alkanut nauttimaan asioista.
Tein elämäntapamuutoksen,
syön terveellisesti ja lenkkeilen.
Oon kasvattanut pallit,
oon itsevarmempi kuin koskaan,
oon armollisempi itselleni ja osaan
myös arvostaa itseäni.
Ja vaatia sitä muilta, ja jos en sitä saa,
osaan sanoa siitä asiallisesti,
jolloin lopputulema on se, että minä
olen arvokas ja korkeammalla, kuin se,
kuka ei osaa mua arvostaa ja/tai kunnioittaa.

Huomaatteko kuinka vähän on kirjotettavaa?
Omituinen höpöttäjä on palannut,
kun mä innostun jostain aiheesta,
mä en pysty lopettamaan,
mä jatkan ja jatkan ja jatkan..

Long story short: hyvin pyyhkii!

Itseni herra

Viime aikoina olen alkanut tunnistamaan
niitä epäkohtia, tunnelukkoja,
mitä multa löytyy syystä tai toisesta.
Oon ollut, miettinyt, juossut,
kirjottanut vihaisia kirjeitä,
pohtinut, keskittynyt omaan mieleen.
Uniin tulee samoja aiheita,
joten mieli todellakin työskentelee.

Oon nauranut, hymyillyt, puolustanut,
itkenyt, raivonnut, ollut iloinen,
surullinen, vittuuntunut ja ahdistunut.
Rakastan kaikkia näitä tunteita,
rakastan sitä, että osaan nimetä ne,
osaan nimetä syyt niille.
Ahdistus ei ole enää epämääräinen
möykky, joka istuu olkapäällä
ja muistuttelee olemassaolostaan
jatkuvalla syötöllä.
Ahdistus tulee, kun on liian paljon
samaa jatkuvuutta, esimerkiksi
yksinoloa, tekemättömyyttä.
Se käväisee kylässä, annan sen tulla,
juodaan kahvit ja saatan sen ulos.

Nykyään se olen minä, kuka hallitsee,
minä hallitsen omaa elämää,
eikä ahdistus minua ja sitä kautta
mun elämää.
Tavallaan niin hiton itsestäänselvä
asia, jota kaikkien pitäisi noudattaa.
Elämä on helpompaa, niin paljon helpompaa.
Maailmassa on niin paljon asioita,
on niin paljon ihmisiä, eri mielipiteitä,
arvoja, kulttuureja.
Enkä mä voi niitä kaikkia hallita,
en vaan voi, vaikka kuinka haluaisin.
Joten, kun mä hallitsen itseäni,
kun mä olen itseni herra, mikään muu
ei saisi olla tärkeämpää.

On niin helppoo olla onnellinen - vai onko

Oon ollut aina sellanen, kenen luokse
tullaan, kun kaivataan olkapäätä.
Ymmärrän sen, oon rauhallinen,
empaattinen ja yksinkertaisesti sellanen
ihminen, kenelle on helppo puhua.
Mä en tuomitse, en arvostele.
Se on lähtökohtaisesti hyvä,
ihania piirteitä joita ainakin itse arvostan.
Mutta sitten kääntöpuolena se,
että kun unohtaa ne omat asiat,
unohtaa sen oman hyvinvoinnin,
päätyy ajattelemaan, että on normaalia.
On normaalia, että mä oon se roskakori,
eihän mulla oo mitään väliä.

Enkä mä periaatteessa voi syyttää muita;
vaikka mä oon sellanen, oon aina ollut,
niin eihän kaikki muut ole.
Ja kun mä kerta toisensa jälkeen
kuuntelen, kun mä en ikinä kieltäydy,
totta kai ihmiset palaa aina sellaisen luo.
Ja vaikka mä tiedän, että rajojen
yli mennään, vaikka tiedän, etten
todellakaan jaksaisi enää yhtään enempää,
mä silti kuuntelen ja autan.
Sitten mä tuun kotiin, en jaksa tehä
ruokaa, en jaksa siivota.

Pelottaa niin paljon, mitä jos joku
näkee, etten mä ookaan se helvetin
vahva ja sinnikäs ihminen - että
mä oon vaan ihminen, niin kuin kaikki
muutkin. Vahvuus tulee kokemuksista,
sinnikkyys siitä, etten mä luovuta
tiukan paikan tullen, koska oon vahva.
Mutta kun mä kerron, että mua ahdistaa,
mua vituttaa, mua masentaa,
mä haluan sanoa ne asiat ääneen,
mä haluan että toinen on ja kuuntelee.
En mä halua mitään terapeuttia
tai ratkaisuja tilanteisiin (sitä varten
käyn terapiassa) - mä haluan läsnäoloa.

Ja kun mä kieltäydyn jostain, en halua
selittää, että koska sitä tätä ja tota,
miettiä seuraavan viikon sitä, että
loukkaantuko toinen: sen pitäisi riittää,
että mä sanon, sori, mutta nyt ei jaksa.
Kun on kyseessä läheinen ihminen,
en voi näyttää heikkouttani,
koska pelkään menettäväni.
Vaikka tavallaan olen sen kaikkein
tärkeimmän jo menettänyt;
itseni, oman hyvinvointini.

Thank you.

Kun mä itken meikit poskille ja
naureskelen kuinka kamalalta näytän,
sä tapitat mua nappisilmilläs
ja kysyt, että miten voit sanoo voin.
Mua hymyilyttää ja jatkan
"..mutta väliäkös sillä."
Sä istut, sä kuuntelet, sä kyselet,
vaadit perusteluita, tuijotat mun
turvonneita silmiä,
eikä mua yhtäkkiä enää oikeasti
haittaa se, että miltä näytän sillä hetkellä.

"Näin heti, että oot liian kiltti,
näin, et yrität peittellä jotain."
Ja siinä mä olin, siinä mä tein niin,
mitä yleensä en tee:
revin ne saatanan haavat auki,
yksi kerrallaan,
puhuin mun tunteista oikeilla nimillään.
Ja kun se vaati toistamiseen syytä,
että miksei mulla ole arvoa ja kun
mä kerta toisensa jälkeen
älähdin, että "en tiiä, ei vaan ole",
lopulta sen järjettömyyden alkoi sisäistämään.

Ja vaikka olin siinä kaikista haavoittumillani,
mitään pahaa ei tapahtunut,
muhun ei sattunut, mua ei satutettu.
Mua halattiin, mua kuunneltiin.
Ja kun tuntien päästä eräs halusi
herättää poikaystävänsä,
tää sanoi "etkä herätä. Meil on täällä
ihminen, joka ei pystyis sit nauttimaan
enää illasta", viitaten siihen,
että oon se, kuka miettii, että onko
toinen ok, tuo sille vettä, kääntää
sen kylkiasentoon ettei se tukehdu.

Kun sanotaan, että jossain on sellainen
ihminen, joka halaa sua niin lujasti,
että susta tulee taas kokonainen.
Oon muutaman kerran luullut,
että sellanen ihminen on jo tullut,
mut sit vaan syystä tai toisesta
lähtenyt pois tai rikkonut ehjän.
Nyt mä tajuan, että mitä sillä meinataan.
Nyt mä tajuan, että mitä se tarkoittaa.
Tää työnsi kaikkia niitä palasia
lähemmäksi toisiaan, anto mulle
tarvittavat välineet, että saan ne
liitettyä yhteen;
mun pitää kuitenkin tehdä se lopullinen
työ ihan itse.

Ja kun se kertoi myös asiasta,
joka on ollut sille erittäin vaikea,
ja kun mä sanon ne sanat,
joilla se liikuttuu kyyneliin,
silloin mä tiedän, että musta on moneen.
Ja mä oon niin kiitollinen,
oon enemmän kun kiitollinen.
Se, että mä käänsin selän sille,
koska itkin ja en halunnut näyttää heikkoutani,
johti siihen, että mä siirryin vastapäiselle
tuolille ja itkin avoimesti sen edessä.
Se ei tehnyt mitään mitä mä oon pelännyt,
ei nauranut, ei vähätellyt, ei lähtenyt
karkuun eikä hylännyt.

Sen hetken mä olin mä, mä olin ihminen,
mä en ollut se raiskattu, tai se,
kenellä on mielenterveysongelmia.
Mä olin ihan vaan ja ainoastaan minä,
arvokas ja hyväsydäminen minä.

Ei

En voi käsittää, oon elänyt elämäni
sillä tavalla, että oon ollut hyvä kaikille,
en oo ikinä satuttanut ketään
ainakaan tarkoituksella.
Oon sietänyt kaikenlaista, vuodesta toiseen
kokenut uusia ja jälleen uusia
vastoinkäymisiä.
Ja silti, aamuisin, kun herään, jaksan
päivästä toiseen uskoa, että kyllä
elämällä on vielä annettavaa,
että tää kaikki palkitaan jotenkin.

Raha-asiat ei oo ollut kunnossa sitten
kesäkuun, eikä ole vieläkään,
päinvastoin, tuntuu, että menee pahempaan.
Kun haluan opiskella,
en saa tarvitsemaani työrauhaa -
kun tulen kotiin, nukun aina ensin
muutaman tunnin ja sitten kertaan
koulussa käytyjä asioita, koska
eihän ne nyt jää päähän,
kun koko ajan joku häiritsee.

En enää tee juuri ollenkaan niitä asioita,
mistä nautin, mistä tulee hyvä olo.
Ei ole aikaa.
Kyllä mä sen yksinään vielä kestäisin,
mutta sitten kun on kaikki muut asiat.
Jatkuva epätietoisuus tulevaisuudesta,
rahasta, kaikesta. En jaksa.
Missä se helvetin palkitsevuus viipyy?

Entiselle

Oot ainoo, tai ainakin merkittävä syy sille, että oon tänä päivänä tässä, enkä multana maassa. Kun me tutustuttiin, olin hukassa enkä oikeen tiennyt itsekään, että kuka olen tai mitä haluan. Meidän suhde oli suurimmin osin hoitosuhde, ehkä jollain rakkauden tapasella höystettynä. Mä todella ymmärrän, että mun kanssa paloi loppuun, mun kanssa oli todella hankala elää. Eikä se kai ollut elämistä, se oli paapomista.
Loppupeleissä se oli pelkkää edestakaisin soutamista ja huopaamista, ei tiedetty, että miten päin oltaisiin. Vaikka mä todella arvostin kaikkea sitä, mitä mun eteen teit, en osannut ikinä pukea sitä sanoiksi. Toisaalta olin myös niin hajalla, ettei sitä varmasti teoistakaan pystynyt aistimaan.
Ja sä satutit mua loppuvaiheessa useita kertoja, sellaisilla tavoilla, mitä en todellakaan voinut uskoa sun tekevän. Ehkä sä yritit päästä musta eroon, ehkä sä olit vaan niin loppu, että ne johtivat hölmöilyihin. Yritin lypsää kerta toisensa jälkeen selitystä, syitä. Et osannut tai sitten et halunnut kertoa. En tiedä, eikä niillä ole enää mitään merkitystäkään.
Oon todella kiitollinen kuitenkin kaikesta siitä, mitä teit mun hyväksi. Ja tavallaan oon pahoillani, mut sit taas en. Mä olin sairas, sä tiesit sen, mä sanoin sulle monta kertaa, että mun kanssa ei ole pakko olla.
Me tavattiin väärään aikaan. Toki oli hyviä hetkiä ja kyllähän mä sua rakastin. Siitäkin huolimatta, että viikonloppuisin konttailit asuntomme lattialla, kun olit niin kännissä. Arkena odotin sua kotiin ja yritin omien voimavarojeni mukaan tehdä asioita, joista huomaisit mun arvostuksen.
Toivon että sulla menee hyvin. Toivon, että oot löytänyt onnen, niin kuin mäkin. Oisitkohan sä ylpeä musta, jos tietäisit, että miten hyvin mä nykyään pärjään?

Big big world

Edelleen on sellaisia pieniä hetkiä,
kun tekisi mieli romahtaa lattialle tai
hautautua peiton alle eikä nousta.
Ne on yleensä silloin, kun on
viettänyt paljon aikaa yksinään,
seinät alkavat kaatua päälle ja
tulee vääränlainen ilmoitus näytölle.
Silloin täytyy tehdä kaikkensa,
ettei puhelin lennä seinään.
Sitten alkaa ajatukset vaeltelemaan,
että jos jokin olisi ollut toisin,
asiat voisi olla nyt täysin eri tavalla.

Tuntuu, että oon maailman ainoa ihminen,
joka ei ole vielä löytänyt "sitä oikeaa",
ympärillä on pelkkää rakkautta
ja siitä hehkutetaan avoimesti.
Oon tuhlannut vuosia ja taas vuosia
ihmisiin, jotka ei todellakaan olisi
edes mun aikaani ansainnut.
Oon ollut kynnysmatto, seinäruusu,
roska joka heitetään pois, kun ei ole
enää tarvetta, roskakori,
johon kaadetaan aina vaan lisää.

Oon siinä vaiheessa, kun alan näkemään
itseäni positiivisemmassa valossa,
mutta kaipaan enemmän kuin koskaan
sitä, että olisi joku, joka kehuisi.
Kaataisi bensaa liekkeihin, että pääsisin
vielä ja edelleen eteenpäin.
Että saisin niitä työkaluja, joilla
voisin jatkaa tätä työstämistä.

Wish me a good luck

Huomenna se alkaa, se, mistä oon
haaveillut ties kuinka monta vuotta.
Palaan niiden seinien sisään,
joihin yli vuoden ajan raahauduin väkisin,
joissa yritin pitää itseni koossa.
Tavallaan tuntuu pelottavalta,
mitä jos ne seinät saa mut hajoamaan?
Vaikka tiedän, ettei ne seinät minua
kaatanut, vaan ne asiat, mitä niiden
ulkopuolella niihin aikoihin tapahtui.

Toisaalta on vahva olo,
kävin kamppailemassa seinien ulkopuolella,
ja nyt palaan sinne voittajana.
Demonit ja möröt on selätetty,
jäljellä oon vaan minä ja tahdonvoima.
Minä ja näyttämisenhalu.

Ja toisaalta, nyt fiksumpana ja kokeneempana
ihmisenä osaan varmasti avata suuni,
jos jaksaminen alkaa hipomaan
niitä rajoja, mistä suunta on vain alaspäin.

Ja on myös sellainen normaali jännitys,
sellanen, kun mahaa kutkuttaa.
Mutta en tahdo paeta peiton alle
itkemään tai lähteä karkuun.
Tarkistelen viiden minuutin välein,
että olenhan varmasti lukenut
aloitusajan oikein ja että onko tarvittavat
jutut jo laukussa.

Ei matka tapa, vaan se seura

Se hetki, kun lauantai-iltana tekisi mieli
hautautua peiton alle itkemään.
Puunaa asunto, laittaudu nätiksi, odota,
odota lisää, laita viesti.
Ei vastausta, ei tietenkään,
laita viesti ystävälle, että miten taas näin.
Että nyt haluan itkeä peiton alla yksin.
Ystävä järjestää mun ihmiset paikalle,
pian se on jo hakemassa mua.
Vaikka mä vinguin ja inisin, etten lähde,
en voi, en pysty, en kykene.
Mut siellä me oltiin, samoilla paikoilla,
jälleen kerran naurettiin kaksinkeroin.

Kun huudetaan "kuningas voittamaton",
mä kysyn mitä, koska kyllä, minullehan puhuttiin (vaikka se olikin biisitoive.)
Kun häviän kivi-paperi-sakset, älähdän,
että "sä katoit!" - mitenniin huono häviäjä.
Miniontuuletin, uuno ja juomapeli.
Helikopteri ja tarrojen liimausta, jälleen.
Ystävän jääkapin ovessa paperi,
jossa jokaisen piirtämät pippelit.

Jotenkin aina kuitenkin yhden kanssa
jutellaan enemmän kuin muiden,
sen hymy on jotain käsittämätöntä.
Toisinaan huomaan, että se saattaa
katsoa vähän pidempään,
hymyillä vähän enemmän.
"Mä päätin heti, et tullaan, ku kuulin,
et sä oot tulossa."

Fuck you and you

Ihmiset vakuuttaa ja vannoo,
laitan viestiä huomenna,
tulen luoksesi silloin ja tällöin.
Hetken ajan saatan jopa uskoa,
koska helvetti tätä mun hyväuskoista
sydäntä ja mieltä, joka ei halua uskoa
pahaa, ei kenestekään, ei ikinä.
Samaan aikaan on ihmisiä,
jotka oikeasti haluaa viettää aikaa kanssani,
mut mä pitkitän aina vaan,
koska yritän pitää kiinni niistä
olemattomista paskakasoista,
jotka eivät mua tai mun seuraa ansaitse.

Alkaa oikeesti vituttaa tää kaikki
helvetin kiltteys ja ystävällisyys,
enkö mä ikinä saa kasvatettua palleja?
Pääni sisällä tiedän tasan tarkkaan,
että miten pahat sanani asettelisin,
mut siellä ne on ja pysyy.

En mä enää jää samalla tavalla roikkumaan,
murehtimaan tai itkemään.
En vietä viikkokausia peiton alla
itsesäälissä velloen, jossittelemassa.
"haluan antaa mahdollisuuden selittää",
miksi haluan? Tai miksi uskon,
että sellaista tulisin koskaan saamaan?
Jotkut ihmiset ovat luotu kusipäiksi,
voisiko joku iskostaa sen mun päähän?

It's my life

Kun istun takapihalla auringossa,
vielä vähän unisena.
Ilmoitus uudesta viestistä "Miten menee",
joka sinällään jo sai sydämen jättämään
lyönnin jos toisenkin välistä.
Suljen näytön paniikissa, toinen viesti.
"Ikävöin sua"
Ei, sä et voi tehdä noin,
sä et vaan jumalauta voi.
Muutama yö taaksepäin poistin
meijän keskustelut, kuvat, kaikki,
poistin ne kaksikymmentätuhatta viestiä.

Sitten kun hoipertelen baaritiskille
myöhemmin ja kuulen, että mun nimeä
aletaan huutamaan innoissaan.
Se porukka, ne tyypit,
ja mä halusin tavallaan vaan itkeä ilosta.
Käytiin Tytön kanssa heittämässä
korkkarit kattoon ja toinen oli hämillään,
kuka sä olet, miten oot noin positiivinen.
"Sähän oot oikeesti hauska!"

Ulkopuolella henkeviä keskusteluja,
paljastuksia ja hämmennystä.

Ja takapihalla heitetään omenoita
kulhoon, eikä kukaan osu ikinä.
Joku herra kertoo, kuinka mä olen
koko illan kaunein nainen,
se halailee ja kehuu.

Aikamoinen lauantai, etten sanois.
Ja pää on taas sekasin,
muttei kuitenkaan.

Hei älä pysäytä mua, jos et osaa auttaa

Pitkään aikaan en oo tuntenut näin,
enkä muistanutkaan, kuinka kauheelta
tää kaikki tuntuu.
Makaan yksin peiton alla,
yritän kestää itseäni ja näitä ajatuksia.
Ehdin tottua siihen, että joku
sanoi aina huomenen ja hyvää yötä,
oli joku, jolle kerroin mitä ruokaa ajattelin tehdä.
Ympärillä pariskuntia, rakkautta,
kaikkea sitä, mitä haluaisin,
vaikken sitä aina uskallakaan myöntää,
en edes itselleni.

Olisi niin helppo lähteä vajoamaan,
vajota pohjalle asti.
Jäädä neljän seinän sisään,
haututua peiton alle.
Toisaalta tiedän, että nää on varmasti
ohimeneviä tunteita, että parin päivän
kuluttua nauran taas elämälle.
Tällä hetkellä se ei kuitenkaan lohduta,
kun oon pilkkopimeessä asunnossa
ja kyyneleet eivät ota loppuakseen.

Tekisi mieli sulkea puhelin,
jäädä tänne niin pitkäksi aikaa,
ettei kukaan enää muistaisi.
Hiljaisuudessa vaan kadota.

Is there anybody out there?

Kun sä saavuit elämään,
ensimmäiset pari viikkoa meni siihen,
että taistelin itseni kanssa.
En antanut tunteille tilaa,
en halunnut rauhoittua.
Jotenkin kuitenkin pääsit aina vaan
enemmän lähelle,
yhtäkkiä huomasin kertovani sulle
mun hölmöistä haaveista ja elämästä.
Lopetin aktiivisen etsimisen,
enkä enää nähnyt ketään muuta.
"A sitä ja A tätä, ainiin arvaa mitä A sano"

Mulla oli oikeesti tunne,
että oisit ollut siinä aina,
en ikinä joutunut miettimään, että
mitä voin sulle sanoa.
Kun mun työpäivän päätteeksi kiukutti,
annoit mun kiukutella, etkä sä lähtenyt,
puhuit kaikkea typerää,
että saisit mut nauramaan.
Sulla oli meille yhteiset kappaleet,
sä kerroit monesti päivässä tykkääväsi.
Kun mua pelotti, että yhtäkkiä katoat,
lupasit, että jos kiinnostus lopahtaa,
niin kerrot siitä suoraan.
Ja vakuuttelit ettet oo menossa minnekään.

Nyt oon taas siinä pisteessä,
että pää hajoaa kaikista ihmisistä,
mieli käy jatkuvasti ylikierroksilla.
Se rauha, minkä toit mukanas,
sä myös veit sen mukanas.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan,
eksyin vanhoihin keskusteluihin,
kuviin ja mua hymyilytti.
Kunnes mä suljin näytön, ja muistin,
ettet sä enää ookaan siinä.

Sä haluat vaan tilaa ja mä tein kaiken oikein

Et päästä lähelle muttet työnnä poiskaan,
annan aikaa, kerron, että olen
aina valmis kuuntelemaan,
tai sitten puhumaan ihan muista asioista.
Toisinaan saatoin laittaa ihania viestejä,
on ikävä ja olet mielessä sun muuta.
Käyt lukemassa, mutten saa vastausta,
ymmärrän tietenkin senkin.
Ymmärrän tietenkin, että haluat
keskustella tuttujen ja turvallisten ystävien kanssa
sekä senkin, että ryyppäät ja rälläät,
päivittelet kuinka ihana kesä ja ihanat ihmiset.

Mut sillon ku mä vietän ihanaa kesäyötä
takapihalla kaksinkerroin nauraen,
silloin kun mun ihanat ihmiset on ympärillä,
ne huomaa mut, ne puhuu mulle,
ne hymyilee ja nauraa mun kanssa.
Silloin oli varmaan pisin hetki,
kun sä et kävässytkään mun mielessä,
ja mä jumalauta nautin olostani.

Silloin mä ymmärrän oman arvoni,
ymmärrän, että mun ymmärtäväisyys
on naurettavaa ja tekee hallaa itselleni.
Mä yritin, mä tein kaiken oikein,
mä ihan oikeesti tein kaikkeni.
Kun sä joku aamu heräät tähän päivään
ja tajuat, että millasen ihmisen ajoit pois,
silloin mä oon jo nostanut kytkintä
ja jatkanut elämääni ilman sua.
Enkä mä aijo tuntea huonoa omaatuntoa,
eikä mun todellakaan tarvitse.

Bye bye bitches

Mun elämästä on kadonnut ihmisiä, toki osittain omasta tahdosta. Multa kysyttiin terapiassa "mitä sä menetät, jos et enää oo niiden kanssa?" Se tavallaan herätti mut, aloin miettimään, että oonko mä koskaan edes ollut osa sitä porukkaa? Se oli sitä, että mä menin ja istuin hiljaa, kuuntelin muita, toivon, että ilta olisi jo ohi.

Joo, se oli myös osittain sitä omaa pahaa oloa, mutta siinä porukassa mä en ollut mitään. Mä olin se omissa ajatuksissaan oleva tyttö, jolla ei ollut työpaikkaa, eikä koulutusta. Kun mä näin paria niistä pitkästä aikaa, mä kerroin mun uudesta työstä. Mä kerroin sen, koska halusin todistaa, että kyllä mäkin pystyn johonkin. Muille mä oon kertonut siitä syystä, että oon ollut hiton ylpeä itsestäni.

Kun on löytänyt itsensä, sen omituisen höpöttäjän, joka olin ennenkin, en enää halua olla seinäruusu. Mä uskallan puhua ihmisille, mä uskallan kertoa mielipiteeni, mä uskallan olla äänessä. Mä kerron typeriä vitsejä ja naureskelen niille vaikka yksin. Mä voin sanoa moista lähtien kaiken sen kummempia miettimättä.

Joskus on vaan tehtävä päätöksiä, mitkä ei ehkä ole sieltä helpoimmasta päästä. Ja niin, kyllähän se niin nähtiin, eroat ryhmästä, jossa olet ollut pienen ikuisuuden. Kysyikö yksikään yhtään mitään, ei kysynyt. Kyllä se ehkä vähän nakersi alkuun, mutta nyt, kun huomaa, ettei elämä ole yhtään sen hullumpaa ilman sitä, päinvastoin.. ei enää.

Bäng bäng typerä sydän

Kun astelen sun luo bussipysäkille,
niin monien peruuntuneiden kertojen jälkeen,
sä nappaat mut heti halaukseen,
tuntuu, että oisit ollu siinä aina.
Joku haastaa riitaa,
hyppään heti varpailleen, koska entiset
oisi saman tien provosoitunut.
Sä hymyilet ja tarjoat tupakan sille,
mä yritän peittää hämmästyksen.

Mut sit hiipii oman pään älyttömät pelot,
kaikki hiton skenaariot sun muut.
Toisaalta, ehkä se osoittaa sitä,
etten mä enää suostu olemaan pelinappula,
että oon oppinut arvostamaan itseäni -
edes hippasen verran enemmän.
Eikä siinä kyllä ollut mitään merkkejä,
ei mihinkään huonoon suuntaan.

Ehkä mä vaan pelkään, että käy huonosti,
siinä mielessä, ettei sitä inspaakaan.
Että se oli, tuli ja menee.
Eihän se kyllä siltä vaikuttanut,
mutta mistäs näistä ikinä tietää.

Älä beibi itke, vaa sano et sä pärjäät

Oon paahtanut eteenpäin sellasta vauhtia,
ettei mieli meinaa pysyä perässä.
Yritän niellä sydänsurut,
yritän painaa kaveriongelmat villasella.
Nykyään perusilme on hymy,
höpötän ja naureskelen.
Kohautan olkia kusipäille,
mitä sitten, ei ne mua muserra.

Jotenkin sitä yrittää olla niin
saatanan vahva,
sellainen voittamaton.
Luottamus itseen on kasvanut,
minäkuva on parantunut,
vaikkakin edelleen sisällä on se sama
pieni teinityttö, joka nieleskelee kyyneleitä
ja pakenee paikalta.
Aikuinen tyttö heittää vitsiksi,
hymyilee nätisti ja nyökyttelee.

Ehkä nyt elän niitä menetettyjä vuosia,
dokailen ja rällään,
painan täysillä eteenpäin.
Kattellaan sitte syssymmällä!

.. poistetaan laitteesta pysyvästi

Poistetaanko 79 kuvaa pysyvästi?
Peruuta.
Toista tämä vähintään 20 kertaa suunnilleen
kahden kuukauden sisällä.

Poistetaanko 79 kuvaa pysyvästi?
Tuijota näyttöä noin kymmenen sekuntia,
joka tosin tuntui vähintään ikuisuudelta -
Kyllä.

Mieti sen jälkeen, että miltä pitäisi tuntua.
Järkyty, kun kyyneleet ei nouse silmiin,
yritä väkisin vääntää itkua,
koska ajattelet, että niin sen täytyy mennä.

Ehkä ne ei olleet galleriassa sitä varten,
koska en oo päässyt yli tai haikailisin.
Ehkä ne oli siellä sitä varten,
että voisin tasaisin väliajoin tarkistaa,
että millon en enää tunnista sua,
tai itseäni niissä kuvissa.
Enkä oo hetkeen enää tunnistanutkaan,
mutta nyt nimenomaan tuli tunne,
että ne pitää poistaa,
että niin kuuluu tehdä.

Eikä mua kaduta, - korkeintaan se,
että ne oli onnistuneita kuvia mun osalta -
eikä mua itketä, eikä sureta.
Oikeastaan olo on kevyempi,
vahvempi kun pitkään aikaan.
Taas asteen helpompi olla.

Little do you know

Uutinen, joka saa täysin tolaltaan.
Romahdan lattialle, kirjaimellisesti.
Kyyneleet valuu poskilla,
henki ei meinaa kulkea.
Mietin lääkelaatikkoa, en saa pois mielestä.
Hajottaa niin saatanasti.
En yhtäkkiä enää tiedä,
että miten ollaan.
On ollutkin niin helppoa,
eipä ole enää.
Tästäkö suunta on vain alas?
Oon niin monet taistelut käynyt,
oon pitänyt itseni pinnalla väkisin.
Just nyt tuntuu siltä,
että vetäkööt vaan mukanaan.
En jaksa taistella, en enää tällä kertaa.
Päätä särkee,
ahdistaa, vituttaa, itkettää.
Pitkään aikaan ei oo ollutkaan näin kurjaa.
"Kyllä se siitä,
kyllä sä nouset vielä."
Entä jos en saatana jaksa?

Ei pää kestä

Suurimman osan ajasta olo on hyvä,
tasapainoinen ja neutraali.
Sitten on hetkiä, kun romahtaa
kertaheitolla pohjalle.

Sä et tunnu enää todelliselta,
en enää muista sun ääntä enkä sen
puoleen sitäkään, miltä näytät.
En kuule sun ääntä enkä naurua,
en nää sun hymyä tai kasvoja.
Enkä sun huutoa, en sun halveksuvaa
katsetta, en sun silmiä.

Ikään kuin sua ei koskaan ollutkaan,
mutta teot oli kuitenkin.
Muistan sen pelon, ahdistuksen,
häpeän, kivun ja hädän.
Muistan kun silmissä sumeni,
muistan polttavan kivun kasvoilla.

Kun mä edes mietin näitä asioita,
mun koko keho valmistautuu,
jokaikinen lihas jännittyy ja
mieli on valppaana.
Toki en enää mieti usein,
silloin tällöin.
Yleensä iltaisin ennen nukkumaanmenoa.

Että heihei uni.

On se hienoo

Pää on jossain ihan kummallisessa paikassa,
enkä todellakaan tykkää tästä.
Mieli kieputtelee vuoristoradassa,
eikä se ole mitään rauhallista kyytiä.
Suoraan sanottuna pelottaa helvetisti,
en tajua mistään mitään.
Mieli käskee kiukutella,
yritän piiloutua peiton alle,
etten olisi kusipää.

Laatikon pohjalta löytyy yksi ainoa temesta,
ja toivon, että se toisi edes hetken rauhan.
Tavallaan tekee mieli eristäytyä,
haistattaa paskat koko maailmalle.
Jotenkin tunnen olevani kakkonen,
se toinen vaihtoehto,
niin monellakin eri tavalla.
Vituttaa.

Ruokahalu on kadoksissa,
kaikki on kadoksissa.
Välinpitämättömyys on saapunut,
en jaksa välittää, en niin mistään.

Take a shot

Pitkästä aikaa mieli vaeltaa siihen huoneeseen, jonka seinät olivat valkoiset. Jonka ovi oli turvalukossa, muttei sekään tuonut turvallisuuden tunnetta.
Muistot ovat sinällään jo haalistuneet, tuntuu, että siitä olisi suunnilleen ikuisuus. Vaikka todellisuudessa ei edes kahta kuukautta.
Jos voisin, tekisin asioita toisin. Mutta toki nyt puhuu viha, ei suinkaan järki. Järki tietää, että jos oisin tehnyt jotain toisin, en ehkä olisikaan täällä.

Onhan siinä jo askel. Nyt jos voisin päättää, vetäisin samalla mitalla takaisin. Ennen, kun mietin tapahtuneita, säpsähtelin ja pelkäsin.
Koko "suhde" oli tietynlainen kaava. Minä "mokasin", tuli riita. Minä rukoilin anteeksiantoa. Tämän kerran - joka kerta. Sitten hetken oltiin seitsemännessä taivaassa. Alusta. Oravanpyörä on valmis.

Kun narsistien uhrit toivovat parannusta tekijöille, en voi ymmärtää. Ehkä sitten joskus, en tiedä, mutta tällä hetkellä.. miksi mä toivoisin parannusta jollekin, joka on nöyryyttänyt, alistanut ja pelannut mun elämällä?
Ei se kadu sitä, mitä se teki, vaan sitä, että se jäi kiinni.
Mun puolesta voi mädäntyä helvetissä.

Sekavuuskompleksi

Tänään oon istunut kännykkä kourassa,
sulle kirjottaminen on ollut
vähemmän kuin hiuskarvan varassa.
Joku mun sydämessä ei tahdo
uskoa tai muistaa niitä kauheuksia,
mitä mä yli puoli vuotta kestin.
Kun sä sanot rakastavasi,
mä haluaisin kertoa, että niin mäkin.
Ei se katoa, ei kai vielä aikoihin.
Mutta tänään mun sydän tahto,
se tahto osoittaa mulle jotain ihan uutta.
Jotain paljon tärkeämpää.
Se rakkaus mikä mussa on,
rakkaus sua kohtaan, se on järjetön.
Sen ei pitäisi olla, se ei saisi olla.
Ei sua kohtaan, eikä ketään muutakaan
kohtaan, ei ennen kuin mä olen oppinut
rakastamaan itseäni yhtä lailla.

Mä kuvittelin, että kun revin kaikki kuvat,
lentoliput, kaikki muistot ja poltin ne,
silloin luulin, että päästin irti.
Mutta en mä todellisuudessa ollut
silloin vielä valmis siihen.
Varmasti se oli ainoa oikea ratkaisu,
ettei ne enää fyysisesti kummittele.

Huomenna mun haavat revitään auki,
mulla on nyt jo haavoittunut olo.
Haluan vain paeta, piiloutua, sulkeutua,
rakentaa muurin ympärille.
Jostain kumpuaa ajatus, että kun
huomisesta selvitään,
sen jälkeen ei tarvitse enää.
Huomisesta kun selvitään,
sen jälkeen voin alkaa elää.
Voin vahvistaa sitä rakkautta,
mistä mun sydän vihjasi tänään.
Sitä rakkautta itseä kohtaan.

En jaksa enää olla paska.
En jaksa enää vihata peilikuvaa.
En jaksa enää moittia kaikesta.
En jaksa enää tyytyä.
En jaksa enää ajatella muiden mielipiteitä.

Mutta mä tarvitsen huomisen,
mä tarvitsen haavojen auki repimisen,
että ne voi lähteä eheytymään.
Että mä voin eheytyä.

Missing

Viime päivinä mut on vallannut
suunnaton ikävä, se on puristautunut
ympärille, eikä se halua hellittää.
Kyllä edelleen muistan jokaisen
iskun sekä jokaisen loukkauksen,
mutta muistan myös sen toisen,
rakastavan, hellän puolen.
Ja kyllä, tiedän, ettei tämä jälkimmäinen
puoli ollut todellinen,
vaan pelkkää näytelmää.

Pää on mössönä nyt muutenkin,
kaikenlaista taas meneillään.
Enkä tiedä tänäänkään,
että miten päin pitäisi olla.

Almost lovers

Kun se yrittää ottaa yhteyttä,
mun sydän huutaa kovempaa,
kuin aikaisemmin.
Joudun tekemään hirveästi töitä
sen eteen, etten unohtaisi,
että kaikki on vain peliä sille.

Ja sitten on yksi, joka on valmis
heittämään monen vuoden ystävyyden
muutaman kuukauden tutun takia pois.

Ja mä oon enemmän hajalla
kuin koskaan,
en ehkä samalla tavalla,
mutta kuitenkin.

Saisinko mä vaan kadota?

Äh

Kun sä vessassa huudat hädissään,
että sä et voi jättää mua, et voi
jättää mua yksin ja itket,
hetken mä kuvittelen, ettet sä halua
oikeasti menettää mua.
Kun mä vilkaisen sua, tuijotat
omaa peilikuvaasi ja jatkat saman
hokemista edelleen.

Siinä vaiheessa mä tajusin,
ettet sä välitä kenestäkään muusta,
kuin itsestäsi.
Ehkä sä et halunnut menettää mua,
mutta sillä ei ollut mitään tekemistä
tunteiden, rakkauden kanssa.
Sä olit puolisen vuotta pitänyt mua
otteessas, pelinappulanasi, talutushihnassa.
Ja kun sä tajusit, että mä tajusin,
että millainen ihmishirviö sä olet -
sä pelkäsit, että menetät vallan.

Mä en osaa päättää, että mikä on pahinta.
Se, että ihminen, jota rakastin yli kaiken,
pahoinpiteli mut. Vai se, ettei sen tunteet ollut koskaan aitoja. Se, että mä uskoin siihen ja sen sanoihin. Se, että mä uskoin voivani parantaa kaiken. Se, että sillä luultavasti on jo seuraava uhri kiikarissa. Se, millaisia tarinoita musta keksitään seuraavalle uhrille.

Pää hajoaa.

Valkoinen käärme

Sain tehtävän kirjoittaa tapahtumista
niin yksityiskohtaisesti kuin muistan.
Kynä jättää sanoja paperille,
mieli palaa siihen hotellin huoneeseen.
Yhtäkkiä olo on alistunut, avuton.
Mitä enemmän sanoja ilmestyy,
sitä enemmän olo muuttuu pahaksi.
Keho on ikään kuin hälytystilassa,
tuntuu kuin olisi monta kättä repimässä
eri suuntiin, kuin joku istuisi rinnan
päällä, niin, ettei hengittäminen onnistu.
Kyyneleet valuu poskilla ja mä vaan
niin toivon, että kaikki loppuisi.

Sanoja ei enää tule, mieli hyppii hetkestä
toiseen, yritän edetä järjestyksessä,
mutta kun en mä muista.
Yhtäkkiä joudun käyttämään kaikki
voimat siihen, että pysyisin tässä hetkessä,
omassa huoneessa, turvassa.
Niin sekavaa, jostain syystä haluan
satuttaa itseäni, satuttaa lyömällä.

Sitten, ihan yhtäkkiä,
mut valtaa outo tyyneys.
Itku loppuu kuin seinään,
keho tuntuu rentoutuneen.
Hengittäminen on helppoa.
Asia unohtuu tyystin.

Mitä mulle tapahtuu tai on tapahtumassa?

Angst

Kun mä lähdin alkuvuodesta,
olin niin onnellinen, että pääsin pakoon,
pakoon tätä elämää täällä.
Jotenkin ajattelin, että siellä oon turvassa,
siellä mikään ei voi pilata mitään.
Sit kun mä tuun takas, hakattuna,
eronneena, paskana..
Täällä kohtaan saman paskan,
tällä kertaa sitten vielä pahempana.
Enkä voi käsittää, oon ollut monen monta
vuotta, toinen vasta muutaman hetken.
Ja silti, toinen tuntuu menevän etusijalle,
ja mä oon totaalisen kyllästynyt.

Eikä mulla oo enää pakopaikkaa,
eikä mulla oo enää ketään,
kelle voisin itkeä, että muutan sinne,
enkä palaa tänne enää koskaan.
Tuntuu, ettei mulla oo enää ketään.

Now and later

Jos mä oisin jäänyt tai jos mä oisin päästänyt sut takaisin siihen huoneeseen, oisiko mua enää? Oon miettinyt kuolemaa viime aikoina paljon, hyvin paljon. Yksi sana enemmän tai yksi vähemmän, niin se olisi mut kohdannut.

Sinä kyseisenä päivänä mä nukuin, paljon. Mä aattelin, että jos nukun, niin en voi aiheuttaa riitaa. Koska kaikkihan oli aina mun syytä. Jos sä myöhästyit sovitusta ajasta, se oli mun syytä. Vaikka sä olit tulossa hakemaan mua. Sä et sietänyt ajatusta, että huomio olisi ollut kenessäkään muussa, kuin sussa.

Ja niin vaan oli sitten se nukkuminenkin väärin. Mulla oli joku toinen. Niin, missä, mun unissako? Ja kun sä aloit juomaan kaljaa, mä tiesin, että nyt se on menoa. Yritin päästä nukkumaan, että pääsisin helpolla. Mutta ethän sä sitä sallinut.

Edelleen kaikki on todella sekavana päässä, sen yön kulku on hämärän peitossa. Mä muistan paloja sieltä ja paloja tuolta. Jos ne pitäisi laittaa aikajanalle, en kykenisi. Se alkoi kai puolen yön aikaan. Ja loppui seitsemän aikaan aamulla.

Välähdyksiä. Sä mun päällä, nyrkki koholla. Sä mun päällä, käsi painaa mun kurkkua. Sun punoittavat silmät, isku. Katseen kääntäminen takas, uusi isku. Yritän nukkua, sä kiskot mua ylös. Sä painat mua ikkunaa vasten, käsivarsi kurkulla. Sä kaljapullo koholla. Minä kädet sun olkapäillä, kerron rakastavani, yritän saada sen loppumaan. Sä tartut ranteista, väännät. Isku takaraivolla, silmissä pimenee. Isku naamaan, silmissä välähtelee, päässä pyörii.

Miten tälläistä pitäisi käsitellä, en mä osaa, en mä pysty.

et pääsisit mut taas maahan pudottaa

Kun sä keksit keinon laittaa viestiä,
kun mun näytöllä lukee, kuinka sä
ikävöit ja rakastat, aina ja ikuisesti.
Sillä saatanan hetkellä mun sydän
sirpaloituu entisestään,
joku istahtaa mun rinnan päälle,
yhtäkkiä on vaikea hengittää.
Ja mun silmissä vilisee ne kaikki
hyvät hetket, ne katkeransuloiset.
Kun mä luulin, että rakkaus on
lauhtunut, että vähän väistynyt,
se nostaa päänsä pinnalle
ja yrittää napata mut mukanaan pohjalle.

Mun elämä on nyt hirveässä pisteessä,
sellaisessa pimeässä pisteessä.
Mikään ei oikeasti jaksa kiinnostaa,
mutta mä yritän hiton kovaa taistella
vastaan, etten mä vajoaisi.
Ettei koko elämä hajoaisi,
tai hajallahan se jo on, mutta että
saisin sen takaisin kokoon.

Olo on periaatteessa todella ahdistunut,
mutta samanaikaisesti turta.
Mä haluaisin huutaa, kiljua, itkeä,
raivota, paiskoa tavaroita,
mutta samanaikaisesti olla vaan.
Tyytyä tähän saatanan paskaan.

Haista

Oon ollu pahoillani, kun olen vastannut
miespuolisen ystäväni viestiin,
olen ollut polvillani sun edessä,
rukoilemassa anteeksiantoa.
Oon itkenyt lohduttomasti,
katsonut sun tyhjiä silmiä,
kertonut kuinka paljon rakastan.
Oon joka ikisen iskun jälkeen katsonut
sua syvälle silmiin.
Mut on revitty ylös sängystä,
mua on riepoteltu pitkin huonetta,
painettu vasten ikkunaa.
Mä oon kattonut sua silmiin,
kun sä painat kättäsi kurkulleni.
Oon ollut alistettuna,
hakattuna, nöyryytettynä,
häpeissäni, pahoillani.
Kaikki tämä, koska miksi?
Koska mun sydän on puhdas,
mä olen kiltti, enkä tahdo uskoa pahaa.
Koska jokaikinen nurkka mun
sydämestä rakasti sua.

Let's play a game my dear

Olin sun pelinappula, mitä ikinä sun
heittämä noppa näyttikään, mä
kuljin sen osoittamalla tavalla.
Jos mä yritin pelata omaa vuoroani,
sä raivostuit: sun peliin mahtui vain
yksi ja ainoa pelaaja; sinä itse.
Harvemmin uskalsin edes yrittää
osallistua siihen likaiseen peliin,
tyydyin osaani nappulana.
Sun valttina oli se, että nostit mut
aina tasaisin välein jalustalle,
sellaiselle, jossa tunsin oloni liian hyväksi,
liian hyväksi ollakseen totta.
Sen teit vain siksi, että saisit tiputettua
mut sieltä, kovaa ja korkealta.
Ja mä, mun sydän uskoi, että kun
oon tarpeeksi sinnikäs, pääsen taas
jalustalle. Pysyvästi.
Siinä tein hirveän virhearvion.
Ei kukaan, ei yksikään ihminen voi päästä
sun jalustalle jäädäkseen.
Sun koko elämä perustuu peleihin,
jossa pätee vain ja ainoastaan ne säännöt,
jotka olet käsikirjoittanut itse.
Sun niin sanottu rakkaus, se ei missää
vaiheessa ollut todellista.
Rakkaani, sä et ole kykeneväinen tuntemaan
rakkautta, et ainakaan ketään muuta,
kuin itseäsi kohtaan.
Etkä sä ansaitsekaan tuntea sitä.
Se, mitä mä tunsin sua kohtaan,
se oli aitoa, ne tunteet oli aitoja,
ne oli todellisia.
Jokainen isku löi säröjä siihen
valtavaan, vilpittömään rakkauteen.
Tiedäthän sinä sen, että kun lasiin
tulee halkeama, ajan myötä se laajenee?
Ja lopulta, se särkee koko lasin.
Tiedätkö, mitä se lasin särkyminen
itse asiassa tarkoittaa?
Sun peli, se saa päätöksensä,
ja se päätös ei suinkaan ole maali.
Sä et ole voittaja tässä pelissä.
Etkä sä voi hyväksyä sitä,
sun kirjoittamissa säännöissä se
ei ole mahdollista.
Joten sä syytät mua sääntöjen
rikkomisesta, huijaamisesta, ihan
mistä tahansa, mitä ikinä keksitkään.
Mutta luuletko sä tosiaan,
että mua enää kiinnostaisi pätkän vertaa?
Sillä välin kun sä vikiset ja piipität,
mä kerään mun joka ikisen sirpaleen
ja siirrän ne uudelle pelilaudalle.
Sellaiselle, jossa säännöistä sovitaan
yhdessä kaikkien pelaajien kesken.
Miltä tuntuu olla häviäjä, rakkaani?

Game over.

Moro

En mä varsinaisesti kuolla halua,
mut en kyllä jatkaakaan tätä.
Oon ihan älyttömän poikki,
oon rikki ja ihan saatanan hajalla.
Kun sä sanoit tappavas,
kun sä pidit sitä kaljapulloa koholla,
mikset sä vaan tehnyt sitä?
Tai kun sä iskit käden mun kurkulle,
mikset puristanu vähän kovempaa
tai pitänyt vähän kauempaa?

Mä en jaksa enää,
en vaan yksinkertaisesti jaksa.

Ja vittu mua pelottaa,
en oo tuntenut näin pitkään aikaan,
ja sit tuntuu ettei ketään ees kiinnosta.

Hell

Oon ihan loppu, henkisesti ja fyysisesti.
Mun mieli ja keho on jatkuvassa
valmiustilassa ja varuillaan.
Mieli tietää, ettei kukaan mua täällä
pääse satuttamaan, mutta se ei saa sitä
viestiä kulkemaan keholle.
Mieli taas käy ylikierroksilla,
on ikävä ja sitten vihaa ja niin, no,
kaikkea mahdollista.
Kaikki ärsyttää.
Nukkuminen pelottaa, musiikki pelottaa.
Ja kun ei edes sitä yhtä saatanan
kysymystä, että miten mä jakselen,
miten mä voin.
Ei mitään.
Kun on puoli vuotta ollut ihmisen kanssa,
jota ei kiinnosta minä tai mun tunteet,
ei pätkän vertaa, onko se liikaa vaadittu,
että olisi joku, joka kysyisi?

Cry baby

Nyt se saatanan ikävä iskee kovasti,
se riipii mun sydämeen ja puristaa sitä,
puristaa niin että sattuu.
Ja ne katoavaiset mustelmat eivät enää
ole täällä muistuttamassa.
Ja yhtäkkiä alan epäilemään kaikkea,
että jos et olisikaan paha.
Jos vain teit virheen - ja uuden ja uuden ja..
En mä enää edes muista sun hymyä,
en ääntä enkä mitään muutakaan.
Jos mä kuitenkin suljen silmät,
sä olet ihan siinä vieressä.
Jos mä pidän silmät suljettuna,
sä muutut kamalaksi,
nostat nyrkkisi ja sen saatanan kaljapullon.

Eihän sua voi korjata, eihän?
Ei sua voi, ei voi, ei,
vaikka sitä mun sydän haluaa.
Mun saatanan kieroutunut sydän,
ole nyt hetki hiljaa.

Mutta mä haluaisin yhden ainoan hetken,
sellaisen hyvän, kun sä pitelet mua
ja silität mun selkää.
Ja kun mulla on hirveän kurja olo,
en halua kenenkään muun lohtua,
kuin sun, vaikkakaan et sä tunne empatiaa.

V*ttu

Ostin neljällä eurolla kirjan narsismista,
kaivan yliviivaustussin ja yhtäkkiä huomaan,
että jokaisella aukeamalla on keltaista.
Paljon, paljon keltaista.
Ja kun sä olet valehtelematta koko päivän
laittanut viestiä,
en tiedä mitä hittoa tapahtuu.
Mun järki huutaa että älä helvetti vastaa,
sydän kirkuu kirjoittamaan.
Sivelen mustelmia, tunnen kipua,
muistan, että miksi lähdin.
Sydän ei muista,
vaikka se murtui miljooniksi
ja taas miljooniksi palasiksi,
joka ikisen lyönnin myötä.
Ja niitä oli. Monta.

Ja silti, kun sä edelleen syyllistät mua,
mun sydän uskoo sen.

Mustelmat käsivarsissa ja kasvoissa,
ne ei oo mitään.
Ajan kanssa ne haalenee ja lopulta katoaa.
Mutta entä sydän?
Kuka sitä enää ikinä voisi saada kokoon?
Se on murskattu, se on tuhansina,
miljoonina palasina,
osa palasista jäi sen hotellihuoneen lattialle,
osa on kai sinulla.
Yhtäkkiä mä oon yksin, taas,
kera mustelmieni.
Ja mä haluan vaan itkeä,
vajota johonkin hiton syvälle.

Vierailija 44

Turvatarkastuksen jälkeen mulle tyrkätään
vierailija 44 -kyltti ja laitan sen roikkumaan
paidan reunasta, vilkuilen ympärilleni.
Ankea odotusaula, jossa tuolit ovat
muodostaneet ringin, lisänä muutama
penkki huoneen reunoilla.
Kirjoitan viimeisen viestin sinulle ja
nostan katseeni, en ole edes tajunnut,
että sinne on saapunut lisää ihmisiä.
Sitten näen jonkun,
jonkun, joka on täydellinen kopio sinusta,
hieman isommalla nenällä.
Hetken päässä pyörii, miten sinä muka
voit olla siinä.
Suunpielet nykii ylöspäin ja yhtäkkiä
olen hirveän tyyni, rauhallinen.
Sä et ole fyysisesti täällä,
et jakamassa näitä isoja asioita,
mutta niinhän sä aina sanot;
"Oon aina sun kanssa, en fyysisesti, mutta oon kuitenkin."
Tämä oli sellainen hetki,
kuulostaa ehkä typerältä,
mutta tämä todisti sen, mitä olet sanonut.

Rakastan sinua.

Mä olen tässä

Kaikki muistuttaa susta,
ja mua hymyilyttää ihan kauheasti,
4 päivää ja mä oon sun sylissä.
En mä tälläkään kertaa pysty täysin
uskomaan, että oikeasti kohta on lähtö.
(Ehkä siinä syy sille, etten ole pakannut..)
Eniten mä odotan sitä hetkeä,
kun kentällä näen sut.
Tiedän jo valmiiksi, että mun sydän jättää
lyönnin välistä, jalat meinaa pettää alta,
ehkä vähän alkaa itkettämään.
Sinä hetkenä muistan ne miljoona
syytä, miksi sua niin rakastankaan.

Jotenkin tuntuu uskomattomalta,
että ollaan muka oltu niin lyhyt aika
yhdessä, koska no, tuntuu ikuisuudelta.
Hyvällä tavalla, sillä tavalla, että kuin
oisin sut aina tuntenut.
Sä olet antanut mulle niin monta syytä,
syytä kuntoutua, rakastaa, hymyillä.
Ja opettanut siinä samalla,
opettanut rakastamaan, hyväksymään.

Aika, kulu! Hiton nopeasti kiitos,
mä haluan jo päästä halaamaan.

HPPH

Mä oon aivan saatanan raivoissani,
mä en voi jumalauta käsittää.
Miksi se olen minä,
joka poistuu, ennen ku edes
vuosi kerkee vaihtua?
Sä saatanan lehmä tuijottelet
yhä edelleen sitä nenänvarttas pitkin,
ihan ku mä oisin pilannu sun elämän.
Joten niinpä mä vietin tän vuoden
viimeset tunnit itkien ja miettien,
että monta pilleriä mun pitäisi ottaa.
Ja tälläisiä mä oon miettinyt koko vuoden
aikana ehkä sellaset kolme kertaa.
Luojan kiitos, että oon päässyt näin
paljon eteenpäin ja tiedän,
ettei mun sunlaisen ihmispaskan takia
tarvitse rankaista itteäni.

Mut anyway,
haista paska painu helvettiin.
Ok?