Kun sä saavuit elämään,
ensimmäiset pari viikkoa meni siihen,
että taistelin itseni kanssa.
En antanut tunteille tilaa,
en halunnut rauhoittua.
Jotenkin kuitenkin pääsit aina vaan
enemmän lähelle,
yhtäkkiä huomasin kertovani sulle
mun hölmöistä haaveista ja elämästä.
Lopetin aktiivisen etsimisen,
enkä enää nähnyt ketään muuta.
"A sitä ja A tätä, ainiin arvaa mitä A sano"
Mulla oli oikeesti tunne,
että oisit ollut siinä aina,
en ikinä joutunut miettimään, että
mitä voin sulle sanoa.
Kun mun työpäivän päätteeksi kiukutti,
annoit mun kiukutella, etkä sä lähtenyt,
puhuit kaikkea typerää,
että saisit mut nauramaan.
Sulla oli meille yhteiset kappaleet,
sä kerroit monesti päivässä tykkääväsi.
Kun mua pelotti, että yhtäkkiä katoat,
lupasit, että jos kiinnostus lopahtaa,
niin kerrot siitä suoraan.
Ja vakuuttelit ettet oo menossa minnekään.
Nyt oon taas siinä pisteessä,
että pää hajoaa kaikista ihmisistä,
mieli käy jatkuvasti ylikierroksilla.
Se rauha, minkä toit mukanas,
sä myös veit sen mukanas.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan,
eksyin vanhoihin keskusteluihin,
kuviin ja mua hymyilytti.
Kunnes mä suljin näytön, ja muistin,
ettet sä enää ookaan siinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti