Pitkään aikaan en oo tuntenut näin,
enkä muistanutkaan, kuinka kauheelta
tää kaikki tuntuu.
Makaan yksin peiton alla,
yritän kestää itseäni ja näitä ajatuksia.
Ehdin tottua siihen, että joku
sanoi aina huomenen ja hyvää yötä,
oli joku, jolle kerroin mitä ruokaa ajattelin tehdä.
Ympärillä pariskuntia, rakkautta,
kaikkea sitä, mitä haluaisin,
vaikken sitä aina uskallakaan myöntää,
en edes itselleni.
Olisi niin helppo lähteä vajoamaan,
vajota pohjalle asti.
Jäädä neljän seinän sisään,
haututua peiton alle.
Toisaalta tiedän, että nää on varmasti
ohimeneviä tunteita, että parin päivän
kuluttua nauran taas elämälle.
Tällä hetkellä se ei kuitenkaan lohduta,
kun oon pilkkopimeessä asunnossa
ja kyyneleet eivät ota loppuakseen.
Tekisi mieli sulkea puhelin,
jäädä tänne niin pitkäksi aikaa,
ettei kukaan enää muistaisi.
Hiljaisuudessa vaan kadota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti