Hubbabubba

Mä oon aika hiton onnellinen,
elän sellaista vaaleanpunaista unelmaa.
Kuuntelen repeatilla rakkauslauluja,
laulan mukana ku mikäkin hölmö.
Hymyilen, hihittelen, ehkä mahdollisesti
saatan välillä pusertaa kyyneleitä.
Välillä naurattaa oma käytös,
kunnes alkaa soimaan meidän biisi
ja mä taannun takasin kuplaani.

En ikinä, ikinä, uskonut, että rakkaus
voisi oikeasti olla tälläistä,
tälläistä, mitä näkee "vain" elokuvissa.
Siis sellaista, kun tuntuu, että jalat
pettävät alta, toisen tuijottelua ei vaan
voi lopettaa, eikä voi olla hymyilettä.
Vaikka tuijotan sun kuvaa ruudussa,
silti mä menen sekaisin,
puhe menee solmuun, punastelen.
En muista mitään mennyttä,
en tunne, että oisin koskaan rikki ollutkaan.

En mä ehkä tiedä paljoa,
enkä aina oo terävimmilläni,
mutta sen mä tiedän, että tää,
tää on jotain todellista,
tää on se the Rakkaus.
Ja jos mä joskus joudun luopumaan tästä,
oon joka tapauksessa kiitollisin
ihminen maan päällä,
että oon saanut mahdollisuuden tähän.

Ja ajatelkaa, tää on todellisuus,
tää on todellisinta totta,
ei mitään satumaista unta.
Satumaista kyllä, unta ei.

Rakastan.

pgkeöfldsp

Älä missään nimessä nuku,
eksy vanhaan videoon,
joka on täynnä sinua ja jotain muuta.
Ja älä missään nimessä ohita sitä,
sitä faktaa, että jotain muuta on yrittänyt
viime yönä ottaa sinuun yhteyttä.

Yhtäkkiä pää hajoaa,
sekoan, ehkä minäkin hajoan,
tai sitä ainakin pelkään.
Mä luotan kyllä,
mutta.
Mutta mitä?

Mä tahdon kirjoittaa, kertoa, että
jotain muuta voisi painua helvettiin.
Kertoa, ettei enää ikinä yritä ottaa yhteyttä.
Onko tekopyhää sanoa, että mua suututtaa,
miten se satutti sinua?
Entä onko se tekopyhää siinä vaiheessa,
kun ehkä myös hieman pelkään,
että mitä jos..

Tällä kertaa uskalsin sanoittaa pelkoni,
ja sä kyllä osasit sanoa juuri oikeat sanat.
En mä pelkää, mutta pelkään kuitenkin.

Kyllä. Mä. Sekoan.

Minä riitän

Kun se sanoo, että se rakastaa nähdä,
kun mä olen onnellinen, hymyilen,
silloin mun tekisi mieli itkeä.
Itkeä, koska on kai jokseenkin outoa,
että joku oikeasti tulee iloiseksi mun ilosta.
En mä tiedä kuinka päin pitäisi olla,
kun se saa mut tuntemaan näin.
Ja kun se yhä edelleen saa punan mun poskille,
mun tekisi mieli itkeä vähän lisää.

Ennen mä oisin kai ajatellut,
etten ansaitse tälläistä onnea.
Enää sellainen käy yhä harvemmin mielessä,
ja mä tiedän,
että kaiken mun kokeman jälkeen,
mä todellakin ansaitsen tän.
Tän hymyn, tän onnen, tän rakkauden.
Miksen oisi?

Kiitos olen puhunut

Suututtaa aivan järjettömästi,
ihmisten ylenpalttinen typeryys.
Oot melkeen kolmikymppinen akka ja
käyttäydyt lapsellisemmin ku
mun siskontyttö kohta kolme vee.

Kun mä puhun Mun ystäville,
sun ilme on vihainen.
Kun mä vitsailen Mun ystäville,
sä haluut tappaa mut.
Kun mä edes hengitän,
sun pelihousut repee liitoksistaan.

Seuraavaksi aijon taantua tasollesi,
kertoa mitä mieltä mä oon.
Sit mä aijon olla taas sivistynyt,
iloita sun näkemättä,
kuinka voitonriemukkaaksi sun
silminnäkyvä viha mut tekee.

Herätys idiootti,
maa kutsuu,
koita ny jumalauta hankkii itseluottamusta,
en mä oo koskemassa sun mieheen,
neljä vuotta silkkaa paskaa riitti mulle.
Kasva aikuiseks,
mä aijon jatkossakin olla oma,
ihana, hulvaton itteni,
etkä sä tuu pääsee tälle tasolle koskaan.
Ymmärränhän mä,
että harmittaa olla tollanen,
kyllä muaki harmittais,
mut koita hyväksyy ittes.
Sä oot mitä oot, ja hei, jotain positiivista,
et sä ainakaa pahemmaks voi muuttuu.
Mä aijon jatkossakin puhua mun ystäville,
saada ne nauramaan ja myöhemmin
nauran ite sun surkeelle nassulle.
Luulet kai olevas älykäs ja viisas,
mut ne arvonimet sulta katoo heti,
kun kattelet toisia nenänvartta pitkin.

Hyi

Asiat on etenemässä hurjaa vauhtia,
mä en oikein tiedä, että miltä tuntuu.
Istun ulkona pakkasessa,
kuuntelen kun asianajaja lukee
tapahtuneesta
ja nieleskelen kyyneleitä.
Vajoan jonnekin epätodellisuuteen,
niin kuin aina, kun asia tulee mieleen.

Kun kuulen, että se joutuu lähtemään,
mua kuvottaa niin paljon.
Kuinka montaa se on satuttanut?
Oon vähän ylpeä itsestä,
että sain tämän vietyä eteenpäin.
Joku päivä varmasti osaan arvostaa
itseäni sen verran,
että tuntuu vieläkin paremmalta.

Nyt vaan pitää yrittää tsempata,
yrittää olla ahdistumatta liikaa.

Kaikki meitä varten on

Käpertyminen peiton alle lämpimään,
kuulokkeet korville,
soimaan niitä meidän lauluja.
Annan mielen vaeltaa sinne,
missä mun on hyvä olla.
Voin melkein kuulla sun äänen,
haistaa sun tuoksun,
tuntea sun kosketuksen.

Hetken elän haavemaailmassa,
kunnes ajatukset lähtee harhailemaan.
Tähän hetkeen ja tämän hetken ongelmiin.
En tiedä, mistä hitosta oon löytänyt
voimat siihen, että uskallan sanoa vastaan.
Enää en tyydy myötäilemään,
enää en suostu siihen.

Kun liikaa raivostuttaa,
vaellan takaisin sun viereen,
ja muistan taas, miksi elämä on ihanaa.

Everything I do

Tiedättekö sen tunteen, kun ei näe ketään muuta, kuin yhden tietyn henkilön? Tai, totta kai näkee muitakin, mutta näkee vain sen yhden? Minä tiedän.
Tiedättekö sen tunteen, kun jää tuijottamaan toisen silmiä, eikä ole enää ihan varma, että mitä se puhuu? Minä tiedän.
Tiedättekö sen tunteen, kun toinen koskettaa ja voisit sulaa siihen paikkaan, kun mieli sekoaa. Minä tiedän.
Tiedättekö sen tunteen, kun toisen seurassa unohtaa kaiken muun, kun kaikki murheet katoavat. Minä tiedän.

Nää on näitä, mitä en ennen edes uskonut olevan olemassa. Otteita suoraan jostain vuosisadan rakkaushömppäleffasta. Mutta nääpä onkin näitä, suoraan todellisesta elämästä. Ja mikä parasta, mun elämästä.

Jottei kaikki olisi vaaleanpunaista hattaraa, on mulla edelleen ajoittain pelkoja. Muttei mitään sellaisia, etteikö niiden kanssa pärjäisi.

Unforgettable

Jotain mun sisällä hajoaa,
yritän kuitenkin pysyä vahvana.
Pakenen pimeään huoneeseen,
kaikki tuntuu yhtäkkiä turhalta.
Miksi pitää olla niin vaikeaa,
vaikka tiesinhän mä.

Rakastan kovasti,
niin paljon, että välillä sattuu.
Sattuu, koska olen kaukana,
kaikki on epätietoista.

Kun mä muistelen sun ruskeita silmiä,
hymyä, naurua, ääntä,
mä en tiedä, pitäiskö itkeä vai nauraa.
Toisinaan aamulla herätessä,
olen varma, että olet vieressä,
mutta et sä ole.
Ja niin mä tyydyn halaamaan tyynyä,
katsomaan sua ruudusta,
kuulemaan sun äänen kaiuttimesta.

Tyhjyys

Olit mahtava ihminen,
hyväntahtoinen mutta suorapuheinen,
muttet kuitenkaan halunnut loukata
ketään, et koskaan.
Sitten täällä on ihmisiä,
jotka on mätiä paskoja,
jotka luulee saavansa sanoa mitä
huvittaa, kelle huvittaa.
Ja sitten sut viedään pois.
Oon niin täynnä vihaa,
koko maailmaa kohtaan,
kaikki on pielessä.
Sun on nyt kuitenkin parempi olla,
oisiko ehkä munkin,
jos lähtisin?

Mulla on ikävä sua, ihan hirveä,
mutta olisi kai itsekästä toivoa,
että tulisit takaisin.
Hyvää yötä sinne jonnekin,
lähettäisitkö tänne kasan unihiekkaa?

Sun lähellä ei vaan pystyny hengittää

Vaikka on uudet kuviot,

oli eilen sellainen hetki, mitä ei

meinannut kestää.

Toisaalta toisen umpihumalainen olemus

sai huokaisemaan helpotuksesta -

eipä oo enää mun murheenkryyni.

Jotenkin sitä on entistä varmempi siitä,

ettei se suhde, eikä ihminenkään,

ollut todellakaan hyväksi.

Se otti enemmän mitä se antoi.

Yritän pitää kaiken paskan

poissa mielestä,

kaiken sen, miten mua kodeltiin.

Lähinnä vaan mietityttää,

että mitä mä ihmisenä oon tehnyt niin väärin,

että sain sellaista kohtelua?

Totta kai minussakin on vikani,

mutta silti, päivästä toiseen se oli yhtä

saatanan taistelua.

Kunpa sillä ei olisi mitään merkitystä, nyt,

kun olen löytänyt huomaavaisen miehen,

mutta kyllähän sen kohtelu väkisinkin

jätti jälkiä, pelkoja.

Että silleen

Hieman kirpaisee ja nipistää,
kun näkee facebookissa ilmoituksen
tuoreesta parisuhteesta.
Ei kai se olisi miltään tuntunut,
mutta kun soi sitten "meidän" kappale,
eikä sitä päässyt pakoon.

Ehkä se on hiljalleen muuttunut
ärsytykseksi ja no niin, miksikä muuksi
kuin itsensä soimaamiseksi.
Miten olin niin sokea,
annoin toisen kohdella miten huvitti?
En ollut onnellinen, en tyytyväinen.

"Mua ahdistaa"
"Aha"

"Voidaanko puhuu?"
"Ei nyt kerkee"

Never again

Ei enää ikinä,
se on helppo sanoa,
mutta sitten siitä kiinni pitäminen,
se ei olekaan niin yksinkertaista.
Oli aika, kun minä vannoin ja lupasin,
ja sitten sinä astelit elämääni.
Alkuun vastustelin,
sitten mietin, että kai sitä jutella voi.
Ja missä sitä nyt ollaankaan?
Toivon, etten joudu pettymään,
toisaalta, uskon siihen, etten joudu.
Eihän elämästä mitään tule,
jos aina jättää asioita tekemättä,
vedoten siihen, että jos kaikki menee pieleen.
Pitää kokeilla, ottaa riskejä,
jos menee pieleen, niin ottaa opikseen.
Jos ei mene, niin nauttia täysin rinnoin.
Ehkä olen sinisilmäinen hölmö,
mutta tiedän kyllä, mihin olen ryhtynyt.

Calm and ready

Kun sanot, että kaikki järjestyy,
mitä muuta voin kuin uskoa?
Sanot sen niin varmasti,
että pakosti uskot siihen itsekin.
Ja hetki hetkeltä tunteet kasvaa,
ne on päivä päivältä voimakkaampia.
Sivussa väijyy kuitenkin pelko,
vähän kaikesta,
mutta ei se koko aikaa ole läsnä.

Ja kun sanot, että yhdessä me selvitään,
mun tekisi mieli itkeä.
Tää on jotain niin erilaista,
sä olet jotenkin niin erilainen.
Yhtäkkiä on joku joka välittää,
tai ainakin uskaltaa näyttää sen.

Kun mietin sanojasi,
pelko ottaa askeleita taaksepäin,
musta tuntuu, että voin voittaa kaiken.
Oon yhtäkkiä hirveän itsevarma,
vahva sekä onnellinen.

Tiedän, että hurmaat mun perheen,
sitten kun sen aika on.
(Moi äiti.)

Fall

"Tää on mun biisi"
"Tääki on mun biisi"
"Tää, tää on meijän biisi"
Ja kun se alkaa soimaan,
vaikka se on iloinen,
mua itkettää.
Ihan järkyttävä ikävä.
Selaan kuvia ja vastaan tulee video,
jonka kuvaamista en muistanut.
Ei ehkä olisi pitänyt katsoa,
ikävä vaan kasvaa.

Kaikki on kaunista,
enää samat asiat ei harmita,
ei ainakaan samalla tavalla.
Oon täynnä puhtia,
kykenen asioihin,
joita en ennen voinut edes harkita.
Miten joskus oon voinut vaan maata
sängyssä ja murehtia?
Se tuntuu niin kaukaiselta,
kaikki se paha olo.

Aivan järjettömän ihanaa,
taantua teinin tasolle,
hihitellä ihastuksissaan.
Onneksi on ihmisiä,
jotka pitävät edes vähän maan tasalla.

Promises

Ei kuin elokuvissa, sellaista ei olekaan -
mutta kauniimpaa, aidompaa.
Käsi kädessä bussissa,
parvekkeella pyyhit kyyneleitäni.
Sylikkäin makoilua,
silmiin tuijottelua.
Laitat rakkauslaulun ja tartut kädestä,
käännyt katsomaan hymyillen.

Oli meillä huonotkin hetkemme,
mutta kukapa niitä haluaisi muistella?
Olen sitä mieltä, että ilman niitä,
emme olisi tässä niin vahvoina.
Ja me luvattiin,
pysyä vahvoina,
olla unohtamatta.

Ja kun tulevaisuus ei ole selvä,
hajoan.
Mutta silti, täytyy pysyä vahvana.
Lupasin sen.

I hope you know

En tiedä mitä kirjoittaa,
vaikka mä haluaisin.
Kaksi viikkoa kului kauhean nopeasti,
ja kun viimeisenä iltana sä vuodatit
muutaman kyyneleen,
tiesin, että tää on todellista.
Oot sitä mieltä, ettei miehet itke.

Välillä hymyilyttää, välillä itkettää,
välillä ei tunnu niin yhtään miltään.

Älä jätä mua, älä lähde,
ja yritän vakuuttaa, että kaikki kääntyy
parhain päin.
Itselleni ja hänelle.
Pakko on yrittää uskoa, siihen ja meihin.
Ja kun me sanottiin jatkuvasti,
että ensi kerralla sitten,
pitäähän ne lupaukset pitää.

Hattaraa

Kaikki on niin hyvin kuin vaan voi olla,
mä nauran ja hymyilen paljon.
Mut on otettu vastaan todella hyvin,
kaikki täällä on ihania ja ystävällisiä.
Ne yrittää parhaansa,
että tuntisin oloni tervetulleeksi.
Ja niin mä tunnenkin.
Kaikki on kaunista,
vaaleanpunaista hattaraa,
kaupungin valot ja musiikki.
Juodaan teetä,
paljon, paljon teetä.

Mä oon enemmän kuin onnellinen,
kun mun vieressä nukkuu ihana, ihana mies.
Välillä edelleen kiukuttelen,
koska pelottaa,
eikö olisi jo aika päästää irti?
Se on osottanut kaikella mahollisilla
tavoilla, että se on tosissaan.

Losing control

Huomenna.
En enää tiedä, että mikä tämä tunne on.
Jotain pelon sävyttämää intoa, kai.
Toisaalta hiton tyyni olo,
toisaalta mieli poikkoilee miten sattuu.
Nyt se on ihan oikeasti lähellä,
helvetin lähellä.

Hermostuttaa.
Yritän levätä, mutta en pysty.
Yritän katsoa netflixiä, en pysty.
Ulospäin kai näytän rauhalliselta,
mutta sisällä kuohuaa.

En tiedä miten päin pitäisi olla.
Sekoan. Ihan kohta.

Mental breakdown

Kaksi päivää, eikä edes kokonaisia.
Hermoromahdus on enemmän kuin lähellä.
Joku mussa herättelee epävarmuuden,
mun on hirveän vaikea luottaa siihen,
että kelpaisin, riittäisin.
Rinnassa tuntuu inhottavalle,
yritän saada ajatukset kaikkialle muualle.

Mitä lähemmäs mennään, sitä pelottavampaa
tää kaikki on.
Mä mietin ihan liikaa,
tiedän sen itsekin, mutta. Kun.

On niin helppoa päästää ajatukset
harhailemaan, varsinkin yksin ollessa.
Tykkään niin kamalan kovasti siitä,
en tahdo, että mikään menee pieleen.

Pitäisi yritt kaivaa se hetkessä eläminen,
viimeistään koneessa,
silloim pitää ryhdistäytyä.
Saanko nämä alle 48 tuntia hermoilla?

A p u a

En tajua miten aika menee niin nopeasti.
Yhtäkkiä 50 päivää onkin 3 päivää.
Huomenna voi sanoa, että ylihuomenna.
Ei luoja, että mua välillä jännittää.
Välillä olen tyyni ja rauhallinen,
sitten mua hihityttää ja tekisi mieli hyppiä.
Sitten taas tuntuu että sekoan.

Ei se vaan voi olla näin lähellä.
Oon innoissani, hirveän innoissani.
Välillä kaikki tunteet sekottuu,
on jännitys, innostus, hihitys, sekoaminen.
Kaikki samaan aikaan,
ja silloinhan sitä vasta sekoaakin.

Ei tästäkään nyt tuu yhtään mitään,
kirjottamisesta. Pitäisi sitä paitsi
pakata ja kaikkea mutta. Kun.
Hullua.

Tyhmätyhmätyhmä

Sä sanot, ettet aijo satuttaa. Mutta kun elämä on ollut täynnä ihmisiä, jotka ovat satuttaneet, on kamalan vaikea uskoa. Uskoa, että et haluaisi.
Onhan mua kai helppo satuttaa. Oon hirveän kiltti ja sinisilmäinen ihminen. Osittain siksi mun on vaikea uskoa, että miksi kukaan haluaa satuttaa ketään.

Ja välillä mä kiukuttelen kuin pikkukakara, koska pelkään niin kovaa. Ja niinäkin hetkinä sä jaksat piristää typerillä jutuillasi tai mitä ikinä keksitkään.
Pienillä teoilla todistat kerta toisensa jälkeen, että oikeasti välität. Kuten soitat hammaslääkäriin kysyäksesi asioita mun puolesta. Esittelet mut perheellesi. Pakenet töitäsi vessaan, vaan että voisit soittaa mulle.
Ja silti, silti mä vaan tartun niihin pienen pieniin epäkohtiin, mitä teet/sanot/jätät tekemättä/sanomatta. Takerrun niihin kuin takiainen.

Luoja, mun pitää tsempata.
Ihan oikeesti.
Paljon.

Unelmat vaihtuu toisiin

Ihan kamala olo.
Sattuu saatanasti,
elänkö mä edes,
onko mikään totta?

Taas mun tekee mieli leikkiä
terän kanssa,
näitä mielihaluja on nykyään
liian usein.
Enkä osaa yhtäkkiä ajatella
mitään muuta.

Jospa se toisi tähän hetkeen?
Mutta en mä voi,
en mä saa.
Enkä mä voi.

Vittu.
Haluan.

Nauruterapiaa

Viikonloppu oli täydellinen, edes muutama ärsyttävä henkilö ei voinut pilata sitä. Paljon, niin paljon naurua - ja mikä tärkeintä, ihania ihmisiä joiden kanssa sai jakaa sen. Muutama pieni hetki, kun meinasi iskeä kunnon ahdistus, mutta niistäkin pääsi sitten yli.
Nyt pitäisi palata normaaliin ja mua pelottaa ihan kamalasti. En tiedä, miten yhtäkkiä osaan olla yksin. En tiedä, miten pääsen yli jos alkaa ahdistamaan. En tiedä, miksi tää tuntuu niin vaikealta.

Viime viikolla tein Tytölle lahjaa, jonka parissa palasin aina vuoteen -09 asti. Kun luki niitä tekstejä, sitä ehkä upposi liiaksikin niihin. Tavallaan kaipaa sitä aikaa, tavallaan taas ei sitä missään nimessä haluaisi takaisin.
Sitten oli uusi ihminen, joka muistutti jollain tapaa erästä ihmistä menneisyydestäni. Sellaista, jonka tyhmällä käytökselläni menetin.
Ja yhtäkkiä tuntuu kai jotenkin tyhjältä, kuin jotain puuttuisi. Mutta mitäpä multa nyt puuttuisi? On ihana perhe, ystäviä, koti, varaa ruokaan ja niin edelleen.

Kummallinen olo, ei sitä vain osaa selittää. Toisaalta, kaipaako se selityksiä? Haluaisin vain, että tämä menisi pois, eikä tulisi enää takaisin.

Raivo

En tajua, päivä on sujunut ihan kivasti,
jostain syystä kuitenkin kaikki ärsyttää.
Ja kun kaikki ärsyttää,
alkaa ahdistaa, ja kun alkaa ahdistaa,
haluaisi vain päästä eroon tästä.
Mistä, kaikesta vai vaan olosta?
Pilkon kasviksia ja mietin ihan vahingossa,
miltä terä tuntuisi iholla,
miltä se tuntuisi näin pitkän ajan jälkeen.

Aikoja sitten mulla oli suojakeino,
välttelin pilkkomista.
Sitä ei ole enää pitkiin aikoihin tarvinnut,
enkä ole mitään tyhmää tehnytkään.
Se on aikalailla pelottavaa,
kun yhtäkkiä tekee mieli satuttaa.
Sitä ei saa pois mielestä ja se alkaa
ahdistaa entistä enemmän.
Ja sitten tekee entistä enemmän
mieli satuttaa. Vähän vain.

Itkettää saatanasti,
mutta kyyneleet ei tuu.
Pala kurkussa ja rintaa painaa,
tulisi nyt sitten edes paniikkikohtaus,
aivan sama, viekää tämä olo pois.
Ja kun syy on tuntematon,
mitä helvettiä asialle voisi tehdä?

Piipität ku rotta

Välillä liiallinen ajattelu tuottaa tuliosta,
joten ehkä se ei aina olekaan pahasta.
Nyt tiedän, tai ainakin luulen tietäväni,
että mistä tämä pelko kumpuaa.

Sun kanssas kaikki oli väärin. Sanoin mä mitä tahansa, käänsit sen mua vastaan jollain ihmeellisellä tavalla. Mä olin täysin sun pikkurillin ympärillä, jos oisit käskenyt mun hyppäämään kaivoon, oisin luultavasti tehnyt niin. Silloin en osannut määritellä rajoja, olin hukassa, en osannut määritellä itseäni. Enkä mä halunnut kertoa, kuinka paskasti mua kohtelit. Keksin, että sulla täytyy olla jokin huonosti. Selitin sillä kaiken.
Kun mä kirjoitin sulle jotakin, mä pyyhin sen sata kertaa, koska en tiennyt mitä uskaltaisin sanoa. Ja sitten mä olin paska, kun mulla kesti niin kauan vastata. Et sä koskaan mua haukkunut. Mutta mä tiesin, että sä pidit itseäsi jalustalla ja mua ala-arvoisena.
Kerran sä sanoit mulle, että toivottavasti en rakastu sinuun. Pidin sitä outona, mutta ehkä sä itsekin tiedät, millainen ihminen olet. Ehkä se oli joku vinkki, että lähe nyt vittu menemään. Mutta en mä mennyt. Ensin mä olin varma, että saan sut muutettua. Sitten olinkin varma, että se olin minä, kenen piti muuttua. Koska teinhän aina kaiken väärin.
Pelkäsin sua. Pelkäsin itseäni. Pelkäsin sitä, miten hauras musta tuli. Kaikki oli tehtävä sun ehdoilla. Enhän mä uskaltanut edes hengittää, etten vain tehnyt sitäkin väärin. Silloin mä luulin, että olit täydellinen. Koska kaikki vika oli minussa. Miten joku ihminen voi olla niin vaikutusvaltainen?
En edes jaksa muistaa kaikkea siltä ajalta. Kai muisti yrittää suojella jollain tapaa.

Että niin.
Ehkä en ole tähänkään päivään mennessä
uskaltanut hengittää,
sillä nyt tuntuu, että se on helpompaa.
Nyt, kun sain myönnettyä tämän,
itselleni lähinnä.
En kuitenkaan syytä itseäni tyhmyydestäni,
sillä tiedän, että tuollaiset ihmiset -
ne on hiton taitavia.
Ne saa vahvempiakin pikkurilliensä ympärille,
ja itse olin tuolloin kovin haavoittuvainen.

Ei yksinäinen unta saa

Mitä jos tää onkin kauhea virhe,
mitä jos kaikki hajoaakin sirpaleiksi.

Toisaalta,
mitä mä tästä jossittelusta hyödyn.
Miten se hetkessä eläminen,
se taito katoaa aina välillä.
Onneksi se palaa yleensä aika nopeasti,
mutta nämä vain ovat inhottavia hetkiä.

Ja miksi nämä iskee aina yön
pimeinä, yksinäisinä tunteina?
Silloin, kun toinen ei ole tavoitettavissa.
Niin, no, totta kai,
milloinkas muulloinkaan?

What now

Haluaisin kirjoittaa,
hehkuttaa, kertoa mun onnesta.
Joku mua kuitenkin estää,
enkä todellakaan osaa sanoa, että mikä.
Luonnoksissa on miljoona alkua,
mutta jossain vaiheessa iskee stoppi.
Sitten se jää roikkumaan.

Puolin ja toisin on ollut esittelyä,
enkä oikeasti voisi onnellisempi olla.
Välillä saan teinikohtauksia, sellaisia,
että tekee vain mieli hihitellä.
Lasken päiviä,
ne ovat suhteellisen vähissä jo.

Mutta mistä tämä epävarmuus tulee?
Ja miksi ihmeessä,
kun kaikki on kuitenkin hyvin.

En ymmärrä.
Auttakaa.

Not easy

On kamalan avuton olo,
haluaisin niin hirveästi saada toisen
hymyilemään, nauramaan.
Mutta kun en osaa, tai osaan, tiedän
tasan tarkkaan kuinka sen saa
hyvälle tuulelle, mutta kun. Ei tepsi.
Sydän särkyy pieniksi palasiksi,
kun toinen kiukuttelee, enkä yhtäkkiä
enää tiedä, että mitä tehdä.
Yritän vakuutella, että olen tässä,
enkä ole menossa minnekään,
mutta alkaa pian hiipua usko.
Ehkä en pystykään pitämään lupauksiani,
ehkä se ajaa minut käytöksellään pois.

Se sanoo ettei se ole oma itsensä,
että sillä on paha olla.
Ymmärrän, tottakai ymmärrän.
Mutta eihän mun tarvitse kaikkea kestää,
eihän?
Se, että se on ilkeä,
vittumainen,
se ei ole oikein,
eihän?

Ristiriitaista

Jos ikinä on mahdollisuus valita,
että ryhtyykö kaukosuhteeseen,
niin älkää. Älkää ryhtykö.
Hiton hankalaa.
Löydä aika joka sopii molemmille.
Toinen pahalla päällä.
Yritä auttaa, huomaa kielimuuri.
Yritä olla hermostumatta, kun toinen
kiukuttelee eikä ymmärrä mitä tarkoitat.
Huomaa että aika loppuu/toinen menee nukkumaan/töihin/tms.
Siinä sitten tönötät tyhmänä,
etkä voi tehdä mitään.
Paitsi odottaa seuraavaa aikaa.

Niin, älkää ryhtykö, perkele.
Nimimerkillä mitenniin katkera

No hei, on tässä (kai) hyviäkin puolia.
Ei kai tätä muuten jaksaisi.
Esim. puhelimelle hymyily on arkipäivää,
ja se tunne, kun saa sen ihanan viestin.
Musiikille on löytynyt uusia merkityksiä,
kuvia tulee otettua, että voi jakaa arkea.
Kielipää kehittyy jatkuvasti ja ehkä, ehkä
sitä jaksaa paremmin kun on jotain mitä odottaa.
Huoh, täällä mä nyt hymyilen yksinäni,
vaikka vielä aloittaessa raivostutti.

Huvia huoletonta

Onnen varjopuolet kai kolkuttelee,
tai ovat kolkutteleet jo jonkin aikaa.
Mulla ei ole minkäänlaista ruokahalua.
Ajatuskin syömisestä oksettaa.
Toki saan pakotettua itseni joskus,
yksin ollessa vain on niin helppo olla syömättä.
Ja mitä uneen tulee..
Ei niin ei.
Tai vaihtoehtoisesti liika on liikaa.
Kultainen keskitie kadoksissa sen suhteen.

Mieliala kuitenkin ollut tasainen,
ei ahdista eikä masenna.
Lukuunottamatta tätä hetkeä,
on kummallinen olo.
Sellainen, mitä ei osaa selittää.
Ihan kuin olisi hukkumassa.
Sumuista.
Halu viiltelyyn (mitä en ole piiitkään aikaan edes harrastanut) - tosin, tämä on erilainen.
Ennen se on ollut keino ahdistukseen,
mutta kun. Ei ahdista.

Tyhjä olo. Ei oikein tunnu miltään.
Kai haluaisin tuntea jotain,
vaikka sitten kipua.

Tää on ihan kamalaa,
oon neuvoton, ei ennen ole tälläistä ollut.

I hope that there is someone

Välillä haluaisin vain huutaa
koko maailmalle,
kuinka onnellinen mä olen.
Just nyt,
kaikki on niin hiton ihanaa,
vaikka ehkä mulla on ne kuuluisat
vaaleanpunaiset linssit.

Ja vähän mä uskallan toivoa,
että joku päivä mä voin sanoa
ne kolme pientä sanaa,
että joku päivä ennen kaikkea
voin tuntea tuntevani niin.
Olit se sitten sinä tai joku muu.

Ehkä tämä on hölmöä,
ehkä mä olen hölmö,
ehkä kaikki on hölmöä.

Sinä. Hän. Se.
Saa mut tuntemaan,
tuntemaan itseni paremmaksi.
Opetat mulle joka päivä vähän lisää,
vähän lisää jotain uutta tai vanhaa.
Mikä on ihanempaa, kuin se,
kun joku sanoo viimeiset sanat illalla
ja ensimmäiset heti aamulla?

Say you won't let go

Tää on niin erilainen,
ehkä mä olen sinisilmäinen hölmö,
kun uskon siihen mitä se sanoo.
Kun se laittaa viestiä,
en voi olla hymyilemättä.
Voisin kuunnella sen ääntä
ikuisuuden ja vielä toisenkin.
Silloin kun en voi sitä kuulla,
luultavasti kuuntelen James Arthuria,
koska se kuulostaa yllättävän
paljon samalta.
Ehkä mä rakennan pilvilinnoja,
ehkä ne vielä romahtaa.
Mutta mistä sitä tietää?
Pitääkö sitä edes tietää?
Miksei vaan voi olla ja elää -
kerrankin.

Mua hihityttää kuin mitäkin teiniä,
kun se laulaa mulle,
kun se kertoo haaveistaan,
kun se vain pysähtyy hymyilemään.
(Luojan kiitos nykyajan tekniikalle.)

Taantuminen teinin tasolle on
yllättävän helppoa tässäkin iässä.

Kuin päästää sinusta

Koska on yö ja on humala,
tekee kauheasti mieli kirjoittaa.
En tiedä mistä tai miten
vaikka todellisuudessa tiedän tasan tarkkaan että mistä ja miten.
Koska on pelko ja on lisää pelkoa,
se kai estää kirjoittamasta.

Mähän tiedän jo valmiiksi,
mutta silti mä en voi tunteitani valita.
En nyt enkä koskaan ikinä tulevaisuudessa.
Ehkä voisin yrittää niitä hillitä,
mutta mitä se auttaa, kun joku
jotenkin salakavalasti
tulee mieleen  k o k o  ajan.

Take my pain away

Asioiden käsittely helpottaa, eikö?
Entä jos on sellainen asia,
sellainen, josta ei oikein tiedä,
että kenelle siitä voisi puhua.
Koska pelkää tuomitsemista,
pelkää reaktioita ylipäätään.
Ja kun oikeastaan tasan tarkkaan
tietää, että minkälaisen vastaanoton
asiaan tulisi, eikä se ole mieluinen.

Haluaisi vain, että olisi joku,
joku joka iloitsisi,
antaisi mun olla vähän hölmö.
Elää päivä kerrallaan, niinhän.
Sitähän olen opetellut ja oppinutkin
niin pirun hyvin,
etten tahtoisi sen muuttuvan.

Mutta niin, enpä tiedä.

Isku vasten kasvoja

Nää on niitä hetkiä,
kun mietin, että miksi, miksi elän.
Kun ihmiset, ne läheiset, joihin luotat,
ne pettää, satuttaa.
Mieliala on ripaus raivoa, ripaus vihaa,
suurimpana kuitenkin epätoivo.
Vähän itkettää ja sitten
raivostuttaa, mutta ehkä suurimpana
toivo siitä, että pääsisi pois.

Mutta sitten toisaalta,
tää on niin pientä siihen verrattuna,
mitä oon jo joutunut kokemaan.
Joten niin,
en mä mitään tee.
Ja todellisuudessa, miksi minä
tekisin jotain itselleni,
kun en tälläkään kertaa ole
tehnyt mitään väärää.

Oh no let's go

Jotenkin on tyyni olo,
sellainen rauhallinen.
Mikään ei pelota, ei huoleta.
Ei ahdista ei masenna.
En tajua miten olen tässä onnistunut,
tässä että elän hetkessä,
en murehdi tulevaa tai mennyttä.

On jotenkin niin letkeää.
On kesä ja on ystäviä,
on musiikki ja on perhe.
Hirveän ihanaa.
Oikeasti.

En kaipaa elämää, että jatkuvasti
on onnensa kukkuloilla, ei sitä
osaisi pitkään arvostaa.
Tämä on hyvä.
Tämä kelpaa oikein hyvin.

Wish you were here

Yhtäkkiä kuulen tutut soinnut,
joku alkaa laulamaan niitä sanoja.
Sydän jättää varmasti lyöntejä välistä ja yhtäkkiä on muka kamalan vaikea edes hengittää.
Enpä tiedä.
Istun siinä niin hiton jäätyneenä,
mielessä välähtelee yhteisiä hetkiä.

Mutta ei se ollut todellista,
ei aitoa, ei mitään, mutta silti -
Silti niin hitosti.

Onko se käsittelemättä,
onko siinä mitään käsiteltävää.
Nyt vihaan elämää,
vihaan kaikkea.

Kevättä rinnassa vai miten se meni

Mun päässä pyöri tuhat asiaa,
tosaalta taas ei yhen yhtäkään ajatusta.
En enää muistanut miten saa kropan
liikkumaan tai ääntä kuuluviin.
Muistan sen karhean tukan,
sen kivun rinnalla.
Yhtäkkiä kaikki muistuikin mieleen ja
jostain sain voimaa.

Kaikki on sen jälkeen ollut enemmän
tai vähemmän sekaisin,
en tiedä miten saisin palaset kohdalleen.
Tai, että onko kaikki palaset edes tallessa.
Kaikki tuntuu kovin vaikealta,
välillä liiankin helpolta,
enkä löydä sitä kuuluisaa kultaista keskitietä.

Joskus haluaisin vain kadota, en varsinaisesti, mutta kuitenkin.

Hyi

Pitkään oli päiviä, kun hereillä ollut tunnit
saattoi olla yhden käden sormin laskettavissa,
nyt kahden vuorokauden nukutut tunnit
voi laskea samoin.
Kun mieli jaksaa, kroppa ei,
ja kun mieli ei jaksaisi, kroppa kyllä jaksaa.

Ja kun aikaa kuluu kaksi tuntia,
olen sataprosenttisen varma,
ettei ole kulunut kuin korkeintaan puoli tuntia.
Mitä mulle tapahtuu tai on tapahtumassa?
Pelottaa,
onko nää jotain varotusmerkkejä?

Feeling low

Elämä heittää kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä,
ahdistaa yhä useammin ja kovempaa.
Öisin uni on levotonta, jos sitä edes on,
mielessä pyörii kaikenlaista.

Sitten tapahtuu inhottavia juttuja,
ihmiset puhuu pahaa ja siinä mä yritän
puolustaa, yksi vastaan kolme.
Ja sitten tapahtuu lisää inhottavia juttuja,
sellaisia niin inhottavia,
että välejä mennyt poikki.

Ja niin pienet piirit pienenee entisestään,
enkä voi olla ahdistumatta.

Yhtäkkiä kaikki on kamalaa,
elämä sun muut.
Enkä mä enää tiedä, mistä saisin kipinän,
toivon kipinän, että jaksaisin vielä.

Mitä sitten

Yritän pysyä kasassa, keräillä palasia,
pala palalta oon kokonaisempi.
Välillä on niitä hetkiä, kun tekisi mieli
vain luovuttaa, näyttää keskisormea,
romahtaa lattialle itkupotkuraivariin.
Käpertyä peiton alle ja jäädä sinne.

Ja mua pelottaa, niin paljon, että mitä sitten,
jos ja kun olen eheä ja parantunut.
Mitä tai mikä mä sitten olen.
Mitä se elämä sitten on, kun ei enää
tarvitse pelätä paniikkeja tai ahdistuksia?
Kuulostaa ehkä tyhmältä pelätä,
mutta kun elämä on ollut tätä jo niin monta vuotta.

Osaanko mä edes enää elää?

Paha

Se ei ansaitse tulla kirjoitetuksi,
mutta en voi sitä sulkea poiskaan.
Siinä tapauksessa se ansaitsisi yhtä ruman nimen,
kuin Saatana. Joten olkoon se Paha.
Paha on minun mielikuvissani lähes ammattimainen sarjatekijä,
se etsii uhrejaan netistä,
kirjoittelee kauniita, puhuu kauniita.
Se vaikuttaa luotettavalta ja herttaiselta,
todellisuudessa se on jotain aivan muuta.

Ja minä - ainakin toivottavasti - saan ilmoituksellani
estettyä edes yhden teon.

Tämä teoria tuo mukanaan toisaalta vähän lohtua,
toisaalta hirveää vihaa, pelkoa, vatstenmielisyyttä.
Paha on hirviö ihmisen kehossa.

Toisaalta tuntuu aivan järkyttävältä,
että olen ja olin yksi muiden joukossa.
Miten olenkaan niin tyhmä,
hei vaan syyllisyys.
Toisaalta, se oli/on niin taitava, ettei kai ihmekään.

It was almost love

Nään hulluja unia, todella inhottavia,
ne pyörii aika lailla kahden aiheen ympärillä.
Terapeutti sanoi, että alitajunta työstää niitä
nukkuessakin, mutta se on kamalaa.
Ei näin vain kuuluisi käydä,
olla kauhean ihastunut ja sitten,
sitten kaikki romuttuu yhden teon takia.

Ensimmäinen oli niin kauhean pelottava,
toinen oli täysin vastakohta,
se nojasi pöytään ja puhui nätisti naisista.
Ensimmäisen riehui puukon kanssa.

Niin likainen olo,
niin kamala.
Miten voi muuttaa ihastuksen yhdessä hetkessä vihaksi, inhoksi?
Miten voi olla syyttämättä itseään?

Nää on niitä hetkiä, kun oikeasti elämä tuntuu siltä itseltään ja tekisi mieli näyttää, kuinka en osaa lentää.

Kun uni ei tuu

Vihaan tätä, kun käy ylikierroksille,
väsyttää, mutta uni ei todellaakaan ota tullakseen.
Pyörii sängyssä, on kuuma, kylmä,
huono asento, peitto huonosti, tyyny päin pyllyä
ja oikeastaan koko elämä aika paskaa.
Koska tyyny.

Yrittää rauhoittua, hengitellä tasaisesti,
mikään keino vaan ei tunnu auttavan.
Aamulla aikainen herätys,
stressaa että herääkö siihen hiton herätyskelloon.
Ja kun stressaa, uni karkaa kauemmas.
Ja siinä sitä sitten tönötetään.

Argh.

I'm a freak

Yhä useammin löydän itseni lukemasta vanhoja tekstejä,
enkä tiedä miksi,
kun aina tulee yhtä kummallinen olo.
Jotenkin kaikki on kauhean elävästi mielessä,
oli ne sitten viime syksyltä tai vuosien takaisia.
Uppoutuu ja sitten taas herää tähän päivään,
toisinaan harmittaa, että miksei asiat ole noin,
toisinaan ilostuttaa, että ne on näin.

Sekavaa aikaa,
kamalan sekavaa.
On terapia, joka on hiton rankka,
on kotitehtävät, jotka on hitosti rankempia.
On minä, kynä ja paperi,
on aivot jotka käsittelee,
mieli joka ahdistuu
ja kroppa joka lamaantuu.

Hulluuden highway

Kavahdan jokaikistä kaksilahkeista,
mietin kaikkea hullua.
Olo on niin likainen, jälleen,
ja jälleen tekisi mieli luovuttaa.
"Silitti päätäni"
"Otti itse vaatteet pois"
Etoo niin saatanan paljon,
miten, miksi, miksi se väittää noin.

Vihaa kertynyt niin paljon,
enkä tiedä mihin sen voisi kanavoida.
Mieli sinkoilee edes takaisin,
eikä mistään saa kunnon otetta.
Ja kun vain kaipaisin olkapäätä,
mielessä pyörii ne tietyt sanat,
mitkä yksi tietty sanoi.
Enkä uskalla avautua kenellekään,
mitä jos nekään ei halua kuulla?

Huudan ääneen mut se pois ei mee

Hiljalleen mieli alkaa ymmärtämään tuskaiden totuuden,

totuuden siitä, kuinka taas kävi.

En tiedä mikä on normaalia,

mutta ei kai ainakaan tämä.

Olo ollut niin hyvä, tyyni.

Tyyneys nyt jossain kaukana,

mieli heittelee kärrynpyöriä ja kuperkeikkoja.

Vieläkään en tunne olevani valmis,

valmis siihen, että käsittelisin.

Vaikka nyt tajuan, en halua.

En uskalla, enkä kai pystykään.

Saisinko vielä muutaman päivän,

viikon, kuukauden lisää?