Asiat on etenemässä hurjaa vauhtia,
mä en oikein tiedä, että miltä tuntuu.
Istun ulkona pakkasessa,
kuuntelen kun asianajaja lukee
tapahtuneesta
ja nieleskelen kyyneleitä.
Vajoan jonnekin epätodellisuuteen,
niin kuin aina, kun asia tulee mieleen.
Kun kuulen, että se joutuu lähtemään,
mua kuvottaa niin paljon.
Kuinka montaa se on satuttanut?
Oon vähän ylpeä itsestä,
että sain tämän vietyä eteenpäin.
Joku päivä varmasti osaan arvostaa
itseäni sen verran,
että tuntuu vieläkin paremmalta.
Nyt vaan pitää yrittää tsempata,
yrittää olla ahdistumatta liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti