Kun se sanoo, että se rakastaa nähdä,
kun mä olen onnellinen, hymyilen,
silloin mun tekisi mieli itkeä.
Itkeä, koska on kai jokseenkin outoa,
että joku oikeasti tulee iloiseksi mun ilosta.
En mä tiedä kuinka päin pitäisi olla,
kun se saa mut tuntemaan näin.
Ja kun se yhä edelleen saa punan mun poskille,
mun tekisi mieli itkeä vähän lisää.
Ennen mä oisin kai ajatellut,
etten ansaitse tälläistä onnea.
Enää sellainen käy yhä harvemmin mielessä,
ja mä tiedän,
että kaiken mun kokeman jälkeen,
mä todellakin ansaitsen tän.
Tän hymyn, tän onnen, tän rakkauden.
Miksen oisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti