pitkään kuljettiin varovaisesti vierekkäin,
samaa tietä eteenpäin, mutta kuitenkin pidettiin
etäisyyttä, reilua turvaväliä.
Joskus lähdettiin eri teitä omille poluille,
sitten kuljettiin taas hetken matkaa yhdessä,
kunnes polut taas erkanivat.
Sillä kertaa ne todella erkanivat,
eksyttiin kauas toisistamme.
Mutta pikkuhiljaa kummankin polut lähenivät toisiaan,
kunnes ne yhdistyivät jälleen yhdeksi.
Tällä kertaa ei tarvita turvavälejä, ei etäisyyttä.
Tällä kertaa kuljetaan käsi kädessä,
yhdessä ja samaan suuntaan.
Hitaasti, nopeasti, takaperin, kuinka tahansa,
mutta yhdessä. Yhdessä kivistä tietä,
yhdessä ylä- ja alamäet, yhdessä tasaiset kohdat.
Joskus mä kuljen sun takana,
keräilen sun lompakot ja avaimet,
kun unohdat ne matkan varrelle.
Joskus mä istun kädet puuskassa,
kun olo on toivoton ja haluaisin luovuttaa,
ja silloin sä kannustat mua jatkamaan.
Joskus sä vedät kuperkeikkoja, heität
kärrynpyöriä, kävelet käsilläsi, pompit,
ja teet kaikkea muuta, kun etenet.
Silloin mun voi olla vaikea pysyä sun mukana,
mutta silloin mä rauhotan sua,
lähden mukaan sun tyyliin edetä tai
annan sulle vähän tilaa.
Joskus mä jään ihmettelemään maailmaa,
yritän parantaa kaiken ja meinaan jumiutua
ja silloin sä jäät ihmettelemään mun kanssa hetkeksi
kunnes potkit eteenpäin.
Joskus me tasapainotetaan toisiamme,
joskus ollaan hölmöinä minä vastaan sinä,
mutta loppujen lopuksi ollaan kuitenkin aina me.
Meidän tiimi, me vastaan maailma.
Ja meillä on aina rakkaus, meillä on aina toisemme.
Oli eilen, on tänään ja tulee olemaan huomennakin.
