Tää on niin erilainen,
ehkä mä olen sinisilmäinen hölmö,
kun uskon siihen mitä se sanoo.
Kun se laittaa viestiä,
en voi olla hymyilemättä.
Voisin kuunnella sen ääntä
ikuisuuden ja vielä toisenkin.
Silloin kun en voi sitä kuulla,
luultavasti kuuntelen James Arthuria,
koska se kuulostaa yllättävän
paljon samalta.
Ehkä mä rakennan pilvilinnoja,
ehkä ne vielä romahtaa.
Mutta mistä sitä tietää?
Pitääkö sitä edes tietää?
Miksei vaan voi olla ja elää -
kerrankin.
Mua hihityttää kuin mitäkin teiniä,
kun se laulaa mulle,
kun se kertoo haaveistaan,
kun se vain pysähtyy hymyilemään.
(Luojan kiitos nykyajan tekniikalle.)
Taantuminen teinin tasolle on
yllättävän helppoa tässäkin iässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti