En tiedä mitä kirjoittaa,
vaikka mä haluaisin.
Kaksi viikkoa kului kauhean nopeasti,
ja kun viimeisenä iltana sä vuodatit
muutaman kyyneleen,
tiesin, että tää on todellista.
Oot sitä mieltä, ettei miehet itke.
Välillä hymyilyttää, välillä itkettää,
välillä ei tunnu niin yhtään miltään.
Älä jätä mua, älä lähde,
ja yritän vakuuttaa, että kaikki kääntyy
parhain päin.
Itselleni ja hänelle.
Pakko on yrittää uskoa, siihen ja meihin.
Ja kun me sanottiin jatkuvasti,
että ensi kerralla sitten,
pitäähän ne lupaukset pitää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti