Kun astelen sun luo bussipysäkille,
niin monien peruuntuneiden kertojen jälkeen,
sä nappaat mut heti halaukseen,
tuntuu, että oisit ollu siinä aina.
Joku haastaa riitaa,
hyppään heti varpailleen, koska entiset
oisi saman tien provosoitunut.
Sä hymyilet ja tarjoat tupakan sille,
mä yritän peittää hämmästyksen.
Mut sit hiipii oman pään älyttömät pelot,
kaikki hiton skenaariot sun muut.
Toisaalta, ehkä se osoittaa sitä,
etten mä enää suostu olemaan pelinappula,
että oon oppinut arvostamaan itseäni -
edes hippasen verran enemmän.
Eikä siinä kyllä ollut mitään merkkejä,
ei mihinkään huonoon suuntaan.
Ehkä mä vaan pelkään, että käy huonosti,
siinä mielessä, ettei sitä inspaakaan.
Että se oli, tuli ja menee.
Eihän se kyllä siltä vaikuttanut,
mutta mistäs näistä ikinä tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti