Jos mä oisin jäänyt tai jos mä oisin päästänyt sut takaisin siihen huoneeseen, oisiko mua enää? Oon miettinyt kuolemaa viime aikoina paljon, hyvin paljon. Yksi sana enemmän tai yksi vähemmän, niin se olisi mut kohdannut.
Sinä kyseisenä päivänä mä nukuin, paljon. Mä aattelin, että jos nukun, niin en voi aiheuttaa riitaa. Koska kaikkihan oli aina mun syytä. Jos sä myöhästyit sovitusta ajasta, se oli mun syytä. Vaikka sä olit tulossa hakemaan mua. Sä et sietänyt ajatusta, että huomio olisi ollut kenessäkään muussa, kuin sussa.
Ja niin vaan oli sitten se nukkuminenkin väärin. Mulla oli joku toinen. Niin, missä, mun unissako? Ja kun sä aloit juomaan kaljaa, mä tiesin, että nyt se on menoa. Yritin päästä nukkumaan, että pääsisin helpolla. Mutta ethän sä sitä sallinut.
Edelleen kaikki on todella sekavana päässä, sen yön kulku on hämärän peitossa. Mä muistan paloja sieltä ja paloja tuolta. Jos ne pitäisi laittaa aikajanalle, en kykenisi. Se alkoi kai puolen yön aikaan. Ja loppui seitsemän aikaan aamulla.
Välähdyksiä. Sä mun päällä, nyrkki koholla. Sä mun päällä, käsi painaa mun kurkkua. Sun punoittavat silmät, isku. Katseen kääntäminen takas, uusi isku. Yritän nukkua, sä kiskot mua ylös. Sä painat mua ikkunaa vasten, käsivarsi kurkulla. Sä kaljapullo koholla. Minä kädet sun olkapäillä, kerron rakastavani, yritän saada sen loppumaan. Sä tartut ranteista, väännät. Isku takaraivolla, silmissä pimenee. Isku naamaan, silmissä välähtelee, päässä pyörii.
Miten tälläistä pitäisi käsitellä, en mä osaa, en mä pysty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti