Kun sä keksit keinon laittaa viestiä,
kun mun näytöllä lukee, kuinka sä
ikävöit ja rakastat, aina ja ikuisesti.
Sillä saatanan hetkellä mun sydän
sirpaloituu entisestään,
joku istahtaa mun rinnan päälle,
yhtäkkiä on vaikea hengittää.
Ja mun silmissä vilisee ne kaikki
hyvät hetket, ne katkeransuloiset.
Kun mä luulin, että rakkaus on
lauhtunut, että vähän väistynyt,
se nostaa päänsä pinnalle
ja yrittää napata mut mukanaan pohjalle.
Mun elämä on nyt hirveässä pisteessä,
sellaisessa pimeässä pisteessä.
Mikään ei oikeasti jaksa kiinnostaa,
mutta mä yritän hiton kovaa taistella
vastaan, etten mä vajoaisi.
Ettei koko elämä hajoaisi,
tai hajallahan se jo on, mutta että
saisin sen takaisin kokoon.
Olo on periaatteessa todella ahdistunut,
mutta samanaikaisesti turta.
Mä haluaisin huutaa, kiljua, itkeä,
raivota, paiskoa tavaroita,
mutta samanaikaisesti olla vaan.
Tyytyä tähän saatanan paskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti