Thank you.

Kun mä itken meikit poskille ja
naureskelen kuinka kamalalta näytän,
sä tapitat mua nappisilmilläs
ja kysyt, että miten voit sanoo voin.
Mua hymyilyttää ja jatkan
"..mutta väliäkös sillä."
Sä istut, sä kuuntelet, sä kyselet,
vaadit perusteluita, tuijotat mun
turvonneita silmiä,
eikä mua yhtäkkiä enää oikeasti
haittaa se, että miltä näytän sillä hetkellä.

"Näin heti, että oot liian kiltti,
näin, et yrität peittellä jotain."
Ja siinä mä olin, siinä mä tein niin,
mitä yleensä en tee:
revin ne saatanan haavat auki,
yksi kerrallaan,
puhuin mun tunteista oikeilla nimillään.
Ja kun se vaati toistamiseen syytä,
että miksei mulla ole arvoa ja kun
mä kerta toisensa jälkeen
älähdin, että "en tiiä, ei vaan ole",
lopulta sen järjettömyyden alkoi sisäistämään.

Ja vaikka olin siinä kaikista haavoittumillani,
mitään pahaa ei tapahtunut,
muhun ei sattunut, mua ei satutettu.
Mua halattiin, mua kuunneltiin.
Ja kun tuntien päästä eräs halusi
herättää poikaystävänsä,
tää sanoi "etkä herätä. Meil on täällä
ihminen, joka ei pystyis sit nauttimaan
enää illasta", viitaten siihen,
että oon se, kuka miettii, että onko
toinen ok, tuo sille vettä, kääntää
sen kylkiasentoon ettei se tukehdu.

Kun sanotaan, että jossain on sellainen
ihminen, joka halaa sua niin lujasti,
että susta tulee taas kokonainen.
Oon muutaman kerran luullut,
että sellanen ihminen on jo tullut,
mut sit vaan syystä tai toisesta
lähtenyt pois tai rikkonut ehjän.
Nyt mä tajuan, että mitä sillä meinataan.
Nyt mä tajuan, että mitä se tarkoittaa.
Tää työnsi kaikkia niitä palasia
lähemmäksi toisiaan, anto mulle
tarvittavat välineet, että saan ne
liitettyä yhteen;
mun pitää kuitenkin tehdä se lopullinen
työ ihan itse.

Ja kun se kertoi myös asiasta,
joka on ollut sille erittäin vaikea,
ja kun mä sanon ne sanat,
joilla se liikuttuu kyyneliin,
silloin mä tiedän, että musta on moneen.
Ja mä oon niin kiitollinen,
oon enemmän kun kiitollinen.
Se, että mä käänsin selän sille,
koska itkin ja en halunnut näyttää heikkoutani,
johti siihen, että mä siirryin vastapäiselle
tuolille ja itkin avoimesti sen edessä.
Se ei tehnyt mitään mitä mä oon pelännyt,
ei nauranut, ei vähätellyt, ei lähtenyt
karkuun eikä hylännyt.

Sen hetken mä olin mä, mä olin ihminen,
mä en ollut se raiskattu, tai se,
kenellä on mielenterveysongelmia.
Mä olin ihan vaan ja ainoastaan minä,
arvokas ja hyväsydäminen minä.