Entiselle

Oot ainoo, tai ainakin merkittävä syy sille, että oon tänä päivänä tässä, enkä multana maassa. Kun me tutustuttiin, olin hukassa enkä oikeen tiennyt itsekään, että kuka olen tai mitä haluan. Meidän suhde oli suurimmin osin hoitosuhde, ehkä jollain rakkauden tapasella höystettynä. Mä todella ymmärrän, että mun kanssa paloi loppuun, mun kanssa oli todella hankala elää. Eikä se kai ollut elämistä, se oli paapomista.
Loppupeleissä se oli pelkkää edestakaisin soutamista ja huopaamista, ei tiedetty, että miten päin oltaisiin. Vaikka mä todella arvostin kaikkea sitä, mitä mun eteen teit, en osannut ikinä pukea sitä sanoiksi. Toisaalta olin myös niin hajalla, ettei sitä varmasti teoistakaan pystynyt aistimaan.
Ja sä satutit mua loppuvaiheessa useita kertoja, sellaisilla tavoilla, mitä en todellakaan voinut uskoa sun tekevän. Ehkä sä yritit päästä musta eroon, ehkä sä olit vaan niin loppu, että ne johtivat hölmöilyihin. Yritin lypsää kerta toisensa jälkeen selitystä, syitä. Et osannut tai sitten et halunnut kertoa. En tiedä, eikä niillä ole enää mitään merkitystäkään.
Oon todella kiitollinen kuitenkin kaikesta siitä, mitä teit mun hyväksi. Ja tavallaan oon pahoillani, mut sit taas en. Mä olin sairas, sä tiesit sen, mä sanoin sulle monta kertaa, että mun kanssa ei ole pakko olla.
Me tavattiin väärään aikaan. Toki oli hyviä hetkiä ja kyllähän mä sua rakastin. Siitäkin huolimatta, että viikonloppuisin konttailit asuntomme lattialla, kun olit niin kännissä. Arkena odotin sua kotiin ja yritin omien voimavarojeni mukaan tehdä asioita, joista huomaisit mun arvostuksen.
Toivon että sulla menee hyvin. Toivon, että oot löytänyt onnen, niin kuin mäkin. Oisitkohan sä ylpeä musta, jos tietäisit, että miten hyvin mä nykyään pärjään?