Ei

En voi käsittää, oon elänyt elämäni
sillä tavalla, että oon ollut hyvä kaikille,
en oo ikinä satuttanut ketään
ainakaan tarkoituksella.
Oon sietänyt kaikenlaista, vuodesta toiseen
kokenut uusia ja jälleen uusia
vastoinkäymisiä.
Ja silti, aamuisin, kun herään, jaksan
päivästä toiseen uskoa, että kyllä
elämällä on vielä annettavaa,
että tää kaikki palkitaan jotenkin.

Raha-asiat ei oo ollut kunnossa sitten
kesäkuun, eikä ole vieläkään,
päinvastoin, tuntuu, että menee pahempaan.
Kun haluan opiskella,
en saa tarvitsemaani työrauhaa -
kun tulen kotiin, nukun aina ensin
muutaman tunnin ja sitten kertaan
koulussa käytyjä asioita, koska
eihän ne nyt jää päähän,
kun koko ajan joku häiritsee.

En enää tee juuri ollenkaan niitä asioita,
mistä nautin, mistä tulee hyvä olo.
Ei ole aikaa.
Kyllä mä sen yksinään vielä kestäisin,
mutta sitten kun on kaikki muut asiat.
Jatkuva epätietoisuus tulevaisuudesta,
rahasta, kaikesta. En jaksa.
Missä se helvetin palkitsevuus viipyy?