Edelleen on sellaisia pieniä hetkiä,
kun tekisi mieli romahtaa lattialle tai
hautautua peiton alle eikä nousta.
Ne on yleensä silloin, kun on
viettänyt paljon aikaa yksinään,
seinät alkavat kaatua päälle ja
tulee vääränlainen ilmoitus näytölle.
Silloin täytyy tehdä kaikkensa,
ettei puhelin lennä seinään.
Sitten alkaa ajatukset vaeltelemaan,
että jos jokin olisi ollut toisin,
asiat voisi olla nyt täysin eri tavalla.
Tuntuu, että oon maailman ainoa ihminen,
joka ei ole vielä löytänyt "sitä oikeaa",
ympärillä on pelkkää rakkautta
ja siitä hehkutetaan avoimesti.
Oon tuhlannut vuosia ja taas vuosia
ihmisiin, jotka ei todellakaan olisi
edes mun aikaani ansainnut.
Oon ollut kynnysmatto, seinäruusu,
roska joka heitetään pois, kun ei ole
enää tarvetta, roskakori,
johon kaadetaan aina vaan lisää.
Oon siinä vaiheessa, kun alan näkemään
itseäni positiivisemmassa valossa,
mutta kaipaan enemmän kuin koskaan
sitä, että olisi joku, joka kehuisi.
Kaataisi bensaa liekkeihin, että pääsisin
vielä ja edelleen eteenpäin.
Että saisin niitä työkaluja, joilla
voisin jatkaa tätä työstämistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti