on merkkejä kuolemasta.
Se on läsnä nyt niin vahvasti,
etten aina tiedä, että miten päin olla.
Välillä se unohtuu, pystyy keskittymään muuhun,
pystyy nauttimaan ystävän kanssa elokuvasta
tai puhumaan muista asioista.
Mutta se on ja se tulee olemaan,
enkä ymmärrä, että mitä tämä elämä ajattelee.
Hei, toi ei ookaan vielä kokenu tarpeeksi,
heitetääs sille pari vastoinkäymistä lisää tästä.
Välillä tuntuu, että romahdan kaiken alle,
etten jaksaisi enää taistella.
Kirjoitan viestejä ystävälle, viestejä,
joiden sisältönä on se,
etten jaksa enää elää tässä maailmassa.
Ainakin joku näkee, että myös minä
kuulun tulevaisuuteen.
Ja se valaa uskoa, vähän toivoa,
että nyt vaan täytyy puskea eteenpäin.
Enkä mä oikeasti halua pois,
vaikka välillä tämä surutyö onkin maailman vaikeinta.
On kuin jokin kaava, tajuamisesta valtava kipu,
kivun jälkeen epätoivo ja suunnaton suru.
Seuraavana epätodellinen ja turta olo,
ikään kuin katselisi omaa elämäänsä niin kuin
se olisi traaginen murhenäytelmä.
Sumua, sumua ja sumua,
sitä tämä koko alkuvuosi on ollut.
Vaikeuksien kautta voittoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti