on kysymyksiä, on hämmennystä.
Ja kun se viimein iskee, se todella iskee,
tuntuu, kuin joku kaapisi sydäntä rinnasta.
On vaikea hengittää, on vaikea olla,
sattuu niin saatanasti.
Se piirtyy todellisuuteen todellisena,
se piirtyy lauseina, se piirtyy ajatuksena,
ettet koskaan enää palaa.
Olet kuollut, poissa, ikiunessa, jossain,
josta et koskaan palaa.
Et koskaan tule takaisin,
en koskaan enää kuule sun ääntä, naurua,
näe sun kasvoja, kuule sun vitsejä.
Viime syntymäpäivänä mulla oli yksi toive,
se yksi toive liittyi meidän porukkaan ja se oli se,
etten koskaan menettäisi ketään teistä.
Nyt sä olet lopullisesti poissa,
yksi on vaihtanut piirejä, eikä ole enää porukkaa.
Ei ole enää mökkireissuja, ei ole peli-iltoja,
ei leffailtoja eikä omenapiirakkaa.
Ei ole enää iltoja, joiden aikana nauran enemmän
kuin koko kuukauden aikana muiden kanssa.
Ei enää yksikään lauantai-ilta ala meidän
perinteisellä keskustelulla.
Yritän hengittää, yritän muistaa,
että eteenpäin on vain jatkettava huolimatta siitä,
että kuinka vaikeaa tämä kaikki on.
Mutta on vaikea ymmärtää, että miten kaikki katosi,
miksei kukaan kysy,
että hei, miten sä voit tämän kaiken keskellä.
Ajattelin, että kun kohtaan tämänlaisen asian,
kysyisi ystävät edes velvollisuudentunteesta,
että miten pärjäilen.
Minkälainen ystävä ei kysy?
Onko sellainen oikea ystävä, joka ei kysy?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti