se on ollut läsnä tavalla tai toisella koko ajan.
On sydäntäsärkevää tietää, että joku,
joka merkitsee paljon,
voi niin huonosti, että tahtoisi kuolla.
Sitten tapahtuu ihan oikeasti kuolema,
ja mun mieli on kai vähän turta.
Aina kun luulen, ettei musta löydy enempää
kyyneleitä, ne kohoaa kuitenkin taas silmiin.
Istun lentokentän tupakkakopissa,
kyyneleet silmissä yritän muistaa,
että elämän täytyy jatkua.
Että ei ole väärin lähteä käymään muualla,
että minunkin kuuluu saada olla onnellinen.
Ja kun mä kerron ihmisille kuolemasta,
kun ihmiset näkee mun itkevän,
ne tietää mun tuskan,
mä haluaisin, että joku kysyisi,
että miten jakselen, miten pärjään kaiken tämän kanssa.
Mutta niin ei ole kuitenkaan käynyt,
sitähän multa ei kysellä.
Ajatellaan kai, että kyllähän mä pärjään,
että on ihan ok valittaa omista asioistaan silloinkin,
kun olen keskellä surutyötä.
Ja silti istun lentokentällä potemassa huonoa omatuntoa,
kun lähden muualle,
jätän toiset selviytymään.
Vaikkei mun todellakaan pitäisi.
Mun täytyy saada olla onnellinen,
että pian pääsen rakkaani luokse,
että pian voin tuntea olevani taas rakastettu.
Täytyyhän mun?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti