Istun poikien kanssa sohvalla,
ne pelaa pleikkaria ja tunnen oloni kotoisaksi.
Ei tarvitse miettiä, että mitä sanoo
tai että sanooko yhtään mitään.
Puhutaan "meijän porukasta" ja taas mä
kuulun johonkin, olen jotakin.
Mieli kuitenkin yrittää syöttää hölmöjä ajatuksia,
mitä sitten, jos ne vaan katoaa,
mitä jos ne haluaakin satuttaa jollain tapaa.
Järki yrittää muistutella, ettei tässä ole mitään
hätää, ei nyt. Nyt ne on siinä.
Annan pieniä palasia itsestäni,
ensin ne sai nähdä mut koulussa,
sitten ne sai käydä tupakalla mun pihalla.
Myös silloin, kun olin paskana ja
halusin vain sulkeutua neljän seinän sisään.
Seuraavaksi uskalsin jo mennä toisen kotiin.
Jossain kohtaa aloin itsekin ehdottelemaan hengailua,
joka oli se suurin kynnys, jonka takana
kompastelin pisimpään.
Myöntää itselleen, että välillä sitä
kaipaa seuraa, kaipaa ihmisiä ympärilleen.
"Mikset sä ikinä pyydä meitä sun luo kahville?"
"Tehän voisitte oppia musta jotain uutta"
"Oisko se sit niin kauheeta?"
Oon pystynyt sanottamaan sen,
kuinka hankalaa on päästää ihmisiä lähelle,
oon pystynyt kertomaan siitä pelosta.
Tunnistan itsessäni sen, kun tekisi mieli
työntää ne pois, olla vittumainen ja kusipää.
Ja sen sijaan, että olisin kusipää ja haastaisin riitaa,
vedän henkeä ja palautan mieleeni,
ettei mulla ole mitään hätää,
että mäkin tarvitsen ihmisiä ympärilleni.
Eikä ne ihmiset pysy siinä, jos mä ajan ne pois.
Oon pystynyt kertomaan mun heikkouksista,
multa pyydetään mielipiteitä ja mä annan niitä.
Oon ottanut vastaan lohtua ja kertonut,
että kuinka kiitollinen olen siitä.
Oon ylittänyt monia kynnyksiä,
niitä kynnyksiä, joita ihmissuhteen ylläpitämisen
vuoksi vain on ylitettävä.
Ja mua pelottaa, oisi typerää väittää, ettei niin olisi.
Mutta on myös ihan ok pelätä, tunnistaa ja
hyväksyä se pelko.
Silloin pelko ei hallitse minua,
vaan minä hallitsen pelkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti