Sanaoksennus

Ajatukset pyörii, poikkoilee.
Mitään selkeää kaavaa ei ole,
ajatukset eivät muodosta ketjuja.
Ei ratkaisuja, ei mitään.
Olisipa kiva nukkua, ainiin, tiistaina sitä ja tätä.
Oliko joku tehtäväkin tekemättä,
mitähän söisin torstaina?
Onkohan astianpesukone täynnä vai
muistinko tyhjentää sen?
Heh, perjantainen tarralappu.
Sattuu sinne ja tonne,
hartiat aivan jumissa,
päätä särkee ja keho kaipaa unta.
Yritän hengittää, juurtua sänkyyn,
pysähtyä tähän hetkeen.
Keskittyä tähän hetkeen,
olla miettimättä.
Missä mun pitäisi olla,
mitä mun pitäisi tehdä.
Kenelle mun pitäisi puhua,
kuka voisi tulla viereen ja rauhoittaa.
En uskalla ottaa kuulokkeita pois,
en halua sietää hiljaisuutta.
Tunnen kuinka hengitys hidastuu,
silmäluomet alkaa painamaan.
En kuitenkaan uskalla sulkea näyttöä,
ajatukset kuitenkin hyökkää heti,
enkä mä pystykään nukahtamaan.
Saatanan yksinäisyys,
tarviin ihmistä,
tarviin jonkun viereen.
Jonkun, jonka tasaisesti kohoavaa rintakehää
voisin tuijottaa, piirrellä kuvioita sormella.
Rauhoittua, hengittää,
ottaa mallia, että miten rentoudutaan.
Olla turvassa, tuntea turvaa, lämpöä.
Nyt on vaan kylmyys,
on jäätävä kylmyys ja levoton mieli.

Mä tarvitsen, mä haluan.
Mä ansaitsen.
Ennen kaikkea mä ansaitsen.
Turvallisuutta, seuraa, kosketusta.
Eikä mun tarvitsisi pelätä mitään niistä,
mä voisin vaan luottaa,
olla ja luottaa ettei mitään pahaa tapahdu.
Hengittää vapaasti,
en säikähtäisi, vaikka toinen tarttuisi
kädestä kiinni tai silittäisi poskea.

Vielä joku päivä se joku makaa mun vierellä,
se joku tiedostaa mun heikkoudet,
eikä se ole siinä satuttaakseen mua.
Se on siinä arvostaakseen ja kunniotaakseen mua.
Se avaa silmät ja se on onnellinen,
että se on siinä, just mun vieressä.
Ja mä en aja sitä pois vaan päinvastoin,
mä käperryn sen kainaloon ja nukahdan.
Ja tiedän, että se on siinä vielä aamullakin.