Oon luonut oman pääni sisään illuusion,
sellaisen, jossa olen kylmä ja tunteeton,
sellaisen, jossa mikään ei tunnu miltään
eikä muita ihmisiä tarvitse.
Sitten mä yritän elää sen illuusion mukaan,
ja se kulkee mukana, mihin ikinä meenkään.
Kuvittelen, että kun pidän suojamuurit
pystyssä ja pysyttelen kuplassani,
niin kukaan ei koskaan pääse satuttamaan.
Ja kai se on ainakin osittain totta,
kun annan vain pieniä pintaraapaisuja,
en mitään syvempää, ei kukaan voi
mua satuttaa, sillä se vaatii sitä sisimmän paljastamista.
Varjopuolena se, etten mä voi luoda
ihmissuhteita, kukaan ei pääse näkemään
todellista minuutta eikä kiintyä tai luoda suhdetta.
Siinä päätyy aina olemaan yksin,
vaikka ympärillä olisi tuhat pinnallista suhdetta.
Eikä mulla ole sellaista persoonallisuushäiriötä,
joka estäisi mua tuntemasta.
Todellisuudessa herkistelen koskettaville
mainoksille, haaveilen suurista tunteista.
Pyörittelen silmiä läheisyydelle vaikka samaan
aikaan toivon, että joku tulisi korvaamaan
mun vartalotyynyn.
Vielä se kuitenkin saa tapahtua vain ajatuksissa,
mun pitää ensin päästä eroon illuusiosta.
Raotella niitä muureja, päästää ihmisiä
tutkimaan sitä sisintä, mikä mullakin on.
Ja mä teenkin sitä, pienin askelin.
Kun keskustellessa toinen astuu "liian lähelle",
mä en otakaan sitä askelta taaksepäin.
Pikkuhiljaa se "liian lähellä", saa uudet mitat,
eikä mua ahdista olla siinä.
Mun on turha väittää, että olisin joku teräsnainen,
vahva ja itsenäinen, joka ei ikinä tarvitse muita.
En halua enää elää niin,
se on yksinäistä, saatanan yksinäistä.
Vielä mä tarvitsen sen, että asiat on mun hallittavissa,
vielä mä tarvitsen sitä, että ohjat on omissa käsissä.
Että voin säädellä sen, paljonko pystyn
ottamaan vastaan ja astua vähän niiden rajojen
yli silloin, kun se itsestä tuntuu sopivalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti