Mä en oo rikki, vaan vähän kulunut

Eilen tuli vahva tunne, joka käski katsomaan,
että milloin olen viimeksi viillellyt.
Mulla ei ole antaa mitään tiettyä päivää,
ei mitään viimeistä hetkeä,
eikä mitään mahtavaa sankaritarinaa.
Mutta mulla on antaa vuosia,
vuosia kolme kappaletta.
Päivinä se on rapiat 1000.
Mulla on antaa tuhat päivää,
niiden kaikkien vuosien, päivien, tuntien jälkeen,
kun itsetuhoiset ajatukset olivat arkipäivää.
Itsetuhoisuus oli se normaali,
se mikä on nyt itsensä arvostaminen.

Aina se oon ollut minä,
vain minä saan satuttaa itseäni,
vain minä voin selvitä tästä,
vain minä voin parantaa itseni.
Samaan aikaan koko minuus on ollut
hatarat rajat, pitäen sisällään epävarmuutta,
pelkoa, patoutuneita tunteita sekä tuskaa.
Nyt koko minuus on saanut uutta sisältöä,
positiivisuutta, iloa, toivoa, haaveita.
Rajat eivät ole enää hatarat,
ne on piirtyneet vahvoiksi.
Liian vahvoiksi ja ilmeisesti ne on piirretty
permanenttitussilla.

Oon saatanan sulkeutunut, oon sitä henkisesti
ja oon sitä myös fyysisesti,
luultavasti jopa enemmän fyysisesti.
Mielummin jätän metrin välin sohvalla,
annan käden velvollisuudesta
ja pian pitää parannella hiuksia tai mitä vaan,
jotta voin irroittaa otteeni.
Sänky on mun omaa reviiriä,
täynnä tyynyjä, ettei se tuntuisi niin tyhjältä,
mutta en tänne silti elävää olentoa haluaisi.
Vieretysten kävellessä mielummin jätän väliä.

Lohduttavana tekijänä voi pitää sitä,
ettei tää oo aina ollut näin,
kyllä mä oon rakastanut niitä hetkiä
sohvan nurkassa, kun on voinut vaan olla lähellä.
Olla toisen sylissä, nukkua toisen vieressä.
Ja toisaalta, pystyn kyllä antamaan läheisyyttä.
Vastaanottaminen on kamalaa, ahdistavaa,
tuskallista, pelottavaa, helvetin pelottavaa.
Varsinkin, jos se ei ole ollenkaan odotettavissa,
koko keho menee hälytystilaan,
mä olisin täysin valmis juoksemaan, pakenemaan.

Jossain syvällä, syvällä sisimmässäni
saatan jopa vähän jo kaivata läheisyyttä.
Ja se on jo todella paljon tällä hetkellä.
Verraten viime aikoihin, kun mä olen Netflixiä katsoessa
skipannut kaikki kohdat, missä on minkäänlaista läheisyyttä.
Edistystä.