mun puhelimen näytölle.
Sekunnin sadasosassa aivot sisäistävät viestin,
kropan joka ikinen lihas jännittyy,
eikä enää ole helppo hengittää.
Huomaan nousevani seisomaan,
pakko liikkua, enhän voi vain seistä,
keskellä luokkahuonetta.
Jalat ottavat askelia ja vahingossa
tönäisen jonkun tuolia.
En kai ollut kauaa poissa,
palasin takaisin pöydän ääreen,
kynä käteen, aivot käskivät kirjoittamaan.
Kirjoittamaan moraalin kehityskaaresta.
Mä tuun kotiin, mä pakotan itseni vastaamaan
sähköpostiin, pakotan itseni lukemaan kutsun.
Sanat vilisevät silmissä, takertuvat
sanaan sieltä ja tuolta,
mutta eivät osaa jäsentää selkeää kokonaisuutta.
Tiedän, että itkettää,
aivot miettivät vaihtoehtoja,
niitä, mitkä eivät ole realistisia.
Pakene, juokse, mene karkuun,
piiloudu, suojaudu, älä välitä,
hymyile, naura, tee jotain muuta,
älä missään nimessä itke, heikko idiootti.
Tiellä ajaa auto kummallisen hitaasti,
tuttu ihminen liikkuu pihalla,
mutta mieli ottaa ne kaikki uhkina.
Se käskee kehon olemaan valmiudessa,
aistit ovat ylivirittyneet,
näen ja kuulen kaiken epäoleellisen
ja mieli tekee niistä oleellisia.
Samaan aikaan mulla on lamaantunut olo,
ajatukset takkuilevat,
aika on soljuvaa, ei mitään tarpeeksi selkeää.
Minuutti on kaksikymmentä tai kaksikymmentä minuutti,
mitään ei tapahdu tai kaikki tapahtuu.
Enää ei edes itketä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti