Kun mä herään, mä mietin, että miksi mä herään.
Kun mä en keksi yhtäkään syytä heräämiselle,
en mitään tarpeeksi merkityksellistä,
ahdistun jo ennen sängystä nousua.
Teen jotain pientä, soitan hammaslääkäriin, siivoan,
teen koulutehtäviä, tarkistan lukujärjestyksen,
Mikään ei vieläkään tunnu miltään,
mä en tunnu miltään,
mä en oo mitään.
Ensin itketti, mutten halunnut itkeä.
Sitten ei enää itkettänyt,
muttei mitään muutakaan.
En tunne mitään, en mitään,
en saa mistään kiinni enkä tiedä mitään.
Tää on tää kupla, muurit ja aidat,
ollut taas aikaa rakentaa niitä kestävimmäksi.
Mitä mä teen väärin, mikä mut saa vajoamaan tänne?
Mikä on se kriittinen kipukohta, se maaginen raja,
josta siirryn oppimisalueelta stressialueelle?
Milloin ihminen on "liian" lähellä,
milloin mä alan työntämään niitä pois?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti