Automatic

Stressi on vienyt pohjalle.
Ennen oisin jäänyt peiton alle,
murhetinut, pelännyt, sulkeutunut.
Nyt taas - arki rullaa ihan samalla tavalla,
kuin ennenkin.
Stressin huomaa viikon kestäneestä
päänsärystä, tupoittain lähtevistä hiuksista.
Sen huomaa väsymyksestä ja voimattomuudesta.
Koti pysyy siistinä, vaikken mä edes
ole ihan varma, että missä välissä olen
ylläpitänyt sitä siisteyttä.
Sumuista arjen pyörittämistä,
ajantajun heikentymistä, hajamielisyyttä.

Tää on verrattavissa siihen, kun autoa ajaessa
on ajatuksissaan ja yhtäkkiä havahtuu,
että onkin kulkenut jo pitkän matkan - huomaamatta.
Tosin nyt ajanjaksona on viikot, ei minuutit.
Keho ja mieli on kuin automaatiolla,
ja kohta mä havahdun, että hei,
mähän selvisin.
Ja samalla oon silti oppinut ja kehittynyt,
vaikka nyt tuntuukin, että koko elämä laahaa.

Mun ei tarvitse mitään muuta,
kuin selvitä perjantaista.
Sen jälkeen voin hengähtää,
keskittyä omaan hyvinvointiini ja ottaa
ohjat taas omiin käsiini, automaatiota
ei sitten enää tarvitse.

Siihen asti automaatio on enemmän kuin ok.