että pystyisin jatkamaan elämääni normaalisti.
Kuitenkin hiivit mun uniini,
niissä sulle tapahtuu kerta toisensa jälkeen
kamalampia asioita.
Yritän olla muistelematta meidän
viimeistä yhteistä yötä,
sinun viimeistä vapaata yötä,
jonka nukuit mun sängyssä,
mun vieressä, mun lähellä.
Sun pakattua laukkua tai meidän aamua,
mun aamuista kiukuttelua.
Pitkään pidin "tyynysi" käyttämättömänä,
yritin säilyttää tuoksuasi siinä ja peitossa.
Yritän olla palaamatta siihen bussipysäkille,
koska en kuitenkaan pysty muuttamaan sitä.
Halaus ja pusu, aivan normaalisti,
"nähdään taas" ja siinä uskossa mä olinkin.
Yritän olla miettimättä sun huolta
"mitä jos joudunkin heti sisään"
ja mun typeriä vakuutteluja, että eihän
se voi olla niin. Miksi mä niin hoin?
Yritinkö uskotella sitä itselleni vai sulle,
jotain asiaa, mistä en tiedä hevon helvettiä?
Luultavasti itselleni. Mutta tiesitkö sinä?
Tulitko hakemaan jotain voimaa,
viimeistä kertaa ennen lukkojen taakse joutumista?
En tiedä, että pitäisikö mun olla vihainen,
peloissani, surullinen, hämilläni vai mitä.
Ei ole olemassa mitään saatanan
käsikirjaa "miten tuntea, kun tärkeä ihminen
joutuu vankilaan."
Eikä mulla ole kokemuksia,
Mulla ei ole mitään saatanan hajua,
että miten mun pitäisi tuntea.
Mitä mun pitäisi sanoa, mitä mä edes
voin sanoa. Ja mä tunnen oloni niin
vitun typeräksi, kirjoittelen sulle viestejä,
mitkä ei edes tule perille.
Ei oo olemassa mitään helvetin normeja,
joita mä voisin googletella ja toimia
niiden mukaan.
Enkä mä saatana pysty kertomaan kenellekään,
miten mä voisin kertoa,
että no, se yks kusipää joka kohteli mua
huonosti, ollaankin oltu yhteyksissä koko ajan,
ainakin aina silloin tällöin.
Pari viikkoa sitten se kävi mun luona
ja meillä oli ihan saatanan ihanaa,
ja sit saatoin sen torstaiaamuna bussiin
ja hetkeä myöhemmin se joutui vankilaan.
Ei tää oo jumalauta todellista,
ei aivot voi käsittää tällästä järjettömyyttä.
Ei kukaan voi, en mä voi, ei kukaan.
Ja mä luulin, ettei se häiritsisi, ettei se sattuisi,
etten mä murehtisi sitä,
mutta kun sut saatana joka ikinen yö
tapetaan mun unissa,
mä en tiedä enää, että mikä on totta.
Enkä mä kuullut susta, viikko vierähti,
joka vitun ikinen päivä ja ilta mä odotin,
että milloin tulee soitto,
millaisesta numerosta se tulee,
mitä siellä sanotaan vai kuulenko mä suoraan
sun äänen.
Ja välillä mulla tulee olo, että oispa ne unet
totta ja jossei ne ole, niin voisin tehdä sen itse.
Ja sitten on paha olo, on huono omatunto,
että miten voin edes miettiä sellaista.
Ja mun pää räjähtää,
mun sydän huutaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti