"Sä olit aika vittumainen eilen"
on ne sanat, jotka kaivertaa kerta toisensa
jälkeen, iskee kuin veitset.
Eikä vain ne sanat, vaan se, kun tiedän
niiden olevan totta, enkä haluaisi
niiden olevan totta.
En tiedä, että mikä mussa on vikana,
mikä asetus mulla napsahtaa välillä päälle.
Näen ihmiset uhkana - yleensä ne,
ketkä ovat päässeet lähimmiksi,
ne, ketkä merkitsee mulle eniten,
kenen en tahtoisi koskaan katoavan.
Ja mä vihaan tietää sen, että anteeksipyynnöt
eivät merkitse mitään, jos tarpeeksi
monta kertaa kuluttaa niitä,
mutta aina on kuitenkin seuraava kerta,
kun jälleen toimii idioottimaisesti.
Ja mä vihaan myös sitä,
kuinka ihmiset silti ovat ihania,
kuinka he aidosti haluavat tietää,
että mikä on hätänä, voisivatko he auttaa.
Ja tämänkin usein tajuaa vasta jälkikäteen,
silloin, kun oma käytös ahdistaa jo valmiiksi.
Ja sinä, saat musta esiin puolia, jotka ovat
ennen olleet visusti piilossa.
Kun mua pelottaa, kauhistuttaa enkä
usko itseeni ollenkaan,
joku sussa saa mut ylittämään, kiertämään
kaikki ne typerät ajatukset.
Istut vieressä tyynenä, kun mä panikoin,
että miten peruutetaan,
lupaat olla mun silmät, kerrot, että
hyvinhän se sujuu, vaakutat, ettei ole mitään hätää.
Sä et naura, et vitsaile, et virnuile.
Etkä luo muhun minkäänlaista paniikkia
vaan päinvastoin, kytket sitä pois.
Enkä voi lopettaa murehtimista,
että mitä mä annan sulle?
Miksi olet yhä siinä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti