Mun sydäntä ei lämmitä se, että saavut
huoneeseen ja moikkaat muut nimillä.
Eikä se, että toinenkaan ei huomaa,
se, kenen kanssa jaoimme vuodet.
Eikä mun sydäntä lämmitä sekään,
että mä pysyin vahvana, en sulkeutunut
tai piiloutunut kuoreeni.
Eikä se, että he poistuivat suunnilleen
tunnin jälkeen ja minä jäin.
Mutta mun sydäntä lämmittää ne sanat,
joita sain pitkin iltaa,
huomiot, uudenlainen yhteys ihmisiin.
"susta on tullut mukava ihminen"
"ei se ollu todellakaan sun syytä"
"ihanaa, että oot päässyt eteenpäin"
Naurua, iloa, yhdessäoloa, kakkua.
Ja vaikka mua pelotti, vaikka mua kauhistutti,
mä en hajonnut, en sulkeutunut.
Aamulla herätessä olin yhä täynnä onnea,
eikä mun tee mieli työntää ketään pois.
Muistelen eilistä hymyillen,
muistelen sanoja, niitä ihmisiä.
"voisitko sulkeutuu, olla taas oma ittes?"
"tällänen mä oon nykyään"
Mulle uskalletaan jopa vittuilla nykyään,
muutkin kun Tyttö ja se on ihanaa.
Ei mua saa päällystää pumpulilla,
kohdella posliiniesineenä.
Torstaina sain kuulla ihmeellisiä sanoja,
"Oot tosi itsevarma ja määrätietonen."
Asia, mitä olen tavoitellut 13-vuotiaasta
lähtien, tehnyt töitä sen eteen,
joskus enemmän ja joskus vähemmän.
Aina kuitenkin pakonomaisesti.
Nyt, kun on alkanut vaan elämään,
oon saavuttanut sen, huomaamattani.
Ja se tuntuu helvetin hyvältä.
Ihan saatanan hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti