Loma meni hyvin, paremmin kuin hyvin.
Vanhat muistot väistyivät kauas pois,
kun sain paljon uutta ajateltavaa.
Mennessä bussimatka lentokentältä hotellille
tuntui oudolta, ahdistavalta ja pelottavalta.
Yksi ilta käveltiin entisen työpaikan ohitse
ja mä tunsin työntekijöiden katseet,
vaikka yritin tekeytyä näkymättömäksi.
Palatessa bussimatka oli haikeutta täynnä,
mutta hyvää haikeutta. Hymyjä ja naurua.
En enää pelkää,
en mennyt rikki enkä palasiksi.
Ja mä osoitin pärjääväni, eläväni omaa elämääni.
Ja niin sen kuuluukin mennä.
"Näytät hyvältä, tosi hyvinvoivalta.
Mahdatko sä edes tarvita terapiaa enää?"
terapeutti kyseli.
Nyt mulla on viisi terapiakertaa loppuvuonna
ja se tuntuu uskomattomalta.
Vähän pelottavalta, enimmäkseen mahtavalta.
Mä tein sen. Mä tein kaiken tän.
Mä oon puskenut päivästä toiseen,
arvesta toiseen, osastojaksosta toiseen.
Oon kaatunut, heittänyt kuperkeikkoja,
tippunut monia metrejä alas.
Oon noussut pystyyn, pyyhkinyt tomut vaatteista,
näyttänyt keskisormea maailmalle
ja niille, ketkä eivät ole uskoneet.
Ja vaikka mä kaaduin tuhat kertaa,
sillä ei ole mitään väliä.
Vaan sillä, että nousin ylös 1001 kertaa.
Mä pystyn, mä kykenen, mä voin.
Tehdä omat päätökseni,
elää sellaista elämää, kun itse tahdon.
Ja olla tekemättä sellaisia asioita,
joista en nauti.
Ja vaikka välillä edelleen tulee vastaan
kompastuskiviä - välillä pienen pieniä,
joskus vähän suurempia - niin mä pärjään.
Enkä mä koe enää minkäänlaista
tarvetta todistella sitä kenellekään.
Se on jonkun muun oma henkinen helvetti,
jos ei kestä tai luota siihen,
että mulla on kaikki hyvin,
etten mä enää murru.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti