jossa kerrottiin, että korkein oikeus on hylännyt
valituslupahakemuksen.
Eikä siinä vielä mitään, mutta hylky on
tullut 2.6. Kesäkuussa. Kuusi kuukautta sitten.
Alkuun mun mieli hyssytti, ei hätää, eihän siinä mitään.
Mun mieli työnsi tän tallelokeroon,
yritti piilottaa sen johonkin,
ikään kuin se ei edes olisi totta.
Vaan onhan se, totisinta totta.
Tuntuu siltä, kun olisi vedetty matto jalkojen alta.
Siltä, että olen likainen ja arvoton.
Ettei mulla ole arvoa edes sen vertaa,
että mulle olisi ilmoitettu asiasta heti.
Ei heti, ei viikon, ei kuukauden eikä edes
viiden kuukauden viiveellä,
vaan puoli vuotta myöhemmin.
Ja nytkin vain siksi, että itse kyselin asian perään.
Sattuu, sattuu aivan saatanasti,
vaikka pää yrittikin sysätä koko asian piiloon.
Yritän ajatella, että sille oli syynsä,
miksi sain tämän tietooni vasta nyt.
Ehkä kaiken alkuvuoden paskan jälkeen
maailmankaikkeus halusi suojella ja olla
heittämättä enää yhtään paskaa kaiken
niiden alkuvuoden kriisien jälkeen.
Mutta mikään ei silti saa pois tätä tuskaa,
ei tätä arvottomuuden tunnetta.
Juuri nyt se ei lähde.
Se ei lähde, vaikka hoen olevani yhtä hyvä ja
arvokas kuin kaikki muutkin,
ei vaikka yritän ajatella asian positiivisia puolia.
Ajan kanssa varmasti helpottaa, niin kuin aina kaikki,
mutta juuri nyt ei, ei mikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti