Yhden keskustelun aikana sä löysit kaikki
mun kipupisteeni ja iskit puukot
niistä jokaiseen.
Teit kaikki ne asiat, sanoit niitä sanoja,
joista oon alusta lähtien puhunut,
kertonut, kuinka paljon ne pelottaa.
Ajattelin, että niillä teoilla mä murrun,
että ne saa mut hajoamaan.
Tässä mä kuitenkin oon,
sen jälkeen kun sä vähättelit mua,
vertasit mua sun narsistiexään,
sanoit, että mä oon samanlainen kun se.
Sen jälkeen kun sä alistit mua sun sanoilla,
huusit mulle, että oon epävarma.
Eikä musta tunnu miltään.
Mä en oo hajalla, rikki enkä murtunut.
Ehkä mun pitäisi tuntea jotain,
olla vihainen, surullinen, jotain.
Mutta ei, ei mitään.
Mikään sun sanoista ei pidä paikkaansa,
mikään niistä ei osunut edes lähelle totuutta.
Ehkä se on osittain syynä sille,
miksei tunnu pahalta.
Mutta kuitenkin se olit sinä, viimeinen ihminen,
kenen olisin uskonut tekevän noin,
kuka niitä sanoja laukoi.
Se kirpaisee vähän, mutta toisaalta,
sä et ole tuollainen, et tee tuollaisia asioita.
Aamuyöllä puin kenkiä sun eteisessä,
ja lupauduin auttamaan koulutehtävän teossa,
vaikka olit just hetkeä ennen lytistänyt mut.
Me halattiin vielä mun lähtiessä,
tänään ollaan vaihdettu muutama viesti,
muttei mitään eiliseen liittyen.
Oon aika varma,
ettei sun tarkotuksena ollut missään
vaiheessa oikeesti satuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti