käyn kaupassa, kävelen ystävän luo ja vietän yön yksin sairaalassa.
On jo useampana iltana sattunut rintaan,
eilen se vain paheni pahenemistaan, puheen tuottaminen
tuotti hankaluuksia, ambulanssi, mies, nainen, sekavuus.
"Lähe sairaalaan meijän kanssa"
"Ai yksin?!"
"Niin"
Ja niin mä menin, vietin lähes unettoman yön, mietin,
että tässäkö tämä nyt oikeasti on,
että nytkö se on menoa.
Ei ollut, ja voi luoja että mä olen kiitollinen.
Mua pelotti niin kovaa, sattui vielä kovempaa,
pelotti aina vaan enemmän, mutta mä selvisin,
niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti