Kaikki on ärsyttävän hyvin,
oon ärsyttävän tyytyväinen koko ajan.
Ärsyttävyys saa piirteensä silloin,
kun olen sellaisten ihmisten seurassa,
jotka stressaavat ja murehtivat kaikesta.
Toisaalta se myös antaa voimaa,
kun en ole enää se
epävarma ja pelokas pieni tyttö,
vaan se, kuka antaa tsemppihaleja
ja rohkaisevia sanoja itkevälle, epävarmalle tyypille.
Olen se, kuka seisoo mökin kuistilla niin kauan,
että toinen pääsee saunatupaan
ja lukittua oven, koska yksin ei olisi sinne
päässyt peloiltaan.
Voin suoristaa selkäni yhä useammin,
en enää pelkää ihmisten nauraessa,
että nauravatko he minulle.
Ja vaikka nauraisivat, siinäs nauravat.
Tavallaan ärsyttää myös se,
ettei enää ole mitään sellaista
möykkyä, ei ole mitään isoja juttuja,
joiden eteen pitäisi tehdä paljon töitä.
Oon just niin kokonainen,
kun voin näillä kokemuksilla olla.
Ja se just niin on todella kokonainen.
Rikottu, kyllä, mutta nyt hiton ehjä.
Hiton ehjä ja vahva.
Mä en enää jumiudu ajatuksiin,
että pitäisi olla jotain parempaa,
pitäisi olla jotain enemmän.
Oon näin ja näin on hyvä,
oon just tätä mitä mä oon
ja se on riittävää.
Välillä mielen valtaa kuitenkin tietynlainen
epäuskoisuus, että nytkö kaikki on tehty,
nytkö oon kokonainen,
eikö enää mitään akuuttia korjattavaa?
Se ei ole epävarma epäuskoisuus,
se on sellainen, kun on monta vuotta
kamppaillut ja sitten ei enää tarvitsekaan.
Tyhjentävää.
Minä riitän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti