Miten minua voi rakastaa, tunnettua tuuliviiriä, en ymmärrä.
Täynnä jälkiäkin, joista vihaan jokaikistä.
Olisiko se sittenkin helpompaa, jos ei olisi ketään vierellä,
jos kukaan ei huolehtisi, saisi tehdä kuten huvittaa.
Ei sillä ettenkö olisi tyytyväinen niihin ihmisiin, jotka minua kaikesta huolimatta rakastaa, olenhan minä, enemmän kuin tyytyväinen.
Pelkään liikaa ja liian kovaa menettämistä, pelkään sitä joka ikinen hetki.
Liikaa menetyksiä kokeneena se on pinttynyt päähäni,
myös ilmeisesti se, että minua saa kohdella miten huvittaa, en välitä.
Vaikka menenkin rikki sisältä joka ikinen kerta, vaikka se sattuu niin saatanasti.
Niin huono itsetunto, etten osaa sanoa vastaan, en osaa sanoa, jos minua kohdellaan väärin.
En osaa näyttää sitä, että hei, nyt mä oon pirstaleina, voitko jo lopettaa.
Niin paljon vihaa, vihaa itseään kohtaan, sitä mitä olen, sitä mitä olen kokenut, kaikkea, ei tässä enää ole minkäänlaista järkeä.
Ja mä olen miettinyt,
miettinyt pitkästä aikaa,
pitkästä aikaa kuolemaa.
Anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti