On taas se aika vuodesta, kun ulkona on mustaa, synkkää, harmaata,
se, tai kai ne muut asiat vetää mielen samanlaiseksi,
mä tuijotan terotinta ja toivon että olisin yksin.
Riitoja, pelkoa, itsevihaa, pahoja sanoja, pahoja ajatuksia, todella pahoja.
Jos mä kuolisin -
Ei, en mä voi.
Toisaalta, mikä mua odottaa tulevaisuudessa, ei yhtään mikään, joten sama kai se olisi täältä pois lähteä.
Mä oon niin saatanan surkea, niin surkea, että mulle saa tehdä mitä vaan, ja niinhän se tekikin, kaikki tekee, satuttaa, vetää alas, iskee sirpaleiksi.
Niin, en mä oo mitään.
Ikinä ollutkaan.
Ikinä tule olemaankaan.
Ja mä kuulen taas sen äänen, se kertoo totuuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti