Muhun sattuu niin saatanasti, tuntuu siltä,
kun mut ois revitty tuhansiksi pieniksi palasiksi.
Enkä mä ihan oikeasti jaksa enää uskoa, että kukaan,
tai mikään saisi mua enää kokonaiseksi.
Oon menettänyt tai ainakin menettämässä uskoni,
ihan kaikkeen ja kaikkiin.
Helki salpaantuu, sydän hakkaa, oksettaa,
sattuu niin saatanasti rintaan -- ja mä tiedän,
ettei mitään ole fyysisesti pielessä.
Voiko jumalauta henkinen tuska tuntua luissa asti?
Tekee mieli itkeä, huutaa, raivota, paiskata tavaroita,
mutta mihinkään en kykene, oon niin hiton turta.
Ja sitten pitäisi näyttää että, hei, ei mua haittaa,
ei saa näyttää heikkouttaan, pitäisi olla niin kuin ei tuntuisi missään.
Vaikka todellisuudessa mä oon enemmän rikki kuin koskaan.
Enkö mä ansaitse edes anteeksipyyntöä?
Tai ansaitsenko mä sen, että mun tunteilla pelleillään,
ansaitsenko tosiaan?
Koko elämäni oon ollut niin saatanan kiltti,
sinisilmänen, hyväuskoinen.
Enkä mä enää vittu jaksa tätä paskaa,
mutta en mä voi luonnettani muuttaakaan.
Tää tuska on sanoinkuvaamattoman järjetöntä.
Ja tällä kertaa en edes voi muuttaa asennetta,
tai mitään muutakaan, on vaan aika,
jonka pitäisi parantaa haavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti