Viikonloppuna törmäsin siihen "sielunkumppaniin",
joka puukotti mun kipupisteitäni keväällä.
Baarin metelin läpi mä kerroin sille,
kuinka paljon se satutti,
kerroin niin paljon ja tunteella,
että mun ääni oli käheä
Se kirjoitti muistiinpanoja puhelimeensa,
että vastaa kysymyksiin selvinpäin.
Siitä on viisi päivää,
enkä ole saanut vastauksia.
En ole niiden perään kysellytkään,
sillä olen tyytyväinen jo siihen,
että sain sanottua kaiken ääneen.
Hovista alkaa olla jo seitsemän kuukautta,
enkä jaksa enää edes ajatella koko asiaa.
Välillä se tulee mieleen uutisia lukiessa
tai kun joku siitä kysyy.
Joka kerta mä kerron että ei, ei vieläkään.
Kerta kerran jälkeen vastaus
on vähän helpompi sanoa,
ensimmäisiä kertoja se oli niin,
että jouduin nieleskelemään kyyneleitä.
Nyt mä silmiä pyöritellen kerron, että ei,
eikä se aiheuta mussa sen suurempia tunteita.
En jää jauhamaan siitä eikä se
jää pyörimään mun mieleen.
Kyllä, se on epäreilua,
todella epäreilua ja käsittämätöntä,
mutta en siitäkään huolimatta mahda sille mitään.
On ollut vähän kaikenlaista
ja toisaalta ei yhtään mitään.
Työpäivien jälkeen olen niin väsynyt,
että tulen kotiin enkä saa itsestäni irti mitään.
Mutta mä olen tyytyväinen,
tykkään työpaikasta ja sen ihmisistä.
Tykkään siitä, että kehityn,
opin päivittäin paljon uutta.
Työ ottaa paljon, mutta se antaa myös hirveästi.
Ja mä rakastan ylikaiken sitä,
miten hyvin mä pärjään.
Mä en pelkää, en ole epävarma.
Tartun heti toimeen, kokeilen asioita
ja jossen onnistu, niin pyydän apua.
Tää on sellainen minä, johon olen pyrkinyt,
jota oon kaivannut vuosia.
Ja tässä se nyt on.
Tässä mä oon.
Väsynyt, mutta onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti