Mun unet on täynnä tapahtunutta
ja mä olen täynnä jotain epämääräistä tunnetta.
Nään tekijää muistuttavan henkilön
ja tekijän, kun suljen silmät.
Silmät täyttyy kyyneleistä,
keho täyttyy raivosta
ja mieli epätoivosta.
Yritän työntää ajatukset pois,
yritän keskittyä muuhun,
mutta tapahtunut on kietonut mut otteeseensa.
En tiedä, että miksi nyt enkä tiedä,
että mistä ihmeestä tämä nyt hyökkäsi.
Päivät soljuu eteenpäin ilman päätöstä,
välillä päivä kuluu itkien ja ahdistuen,
jotta huominen voisi olla taas parempi.
Kirjoitan sanoja paperille,
lähetän yhden viestin
ja mun luokse saavutaan.
Yhtäkkiä en enää olekaan likainen,
vaan rakastettu ja sellainen, josta välitetään.
Enkä halua enää käpertyä lattialle,
en halua muuttua olemattomaksi
tai sulkea kaikkia ja kaikkea pois.
Ja mä tiedän, ettei kukaan mene tekijän luo
yhtä nopeasti, jos se ikinä tuntee tuskaa.
Kukaan ei mene sellaisen ihmisen luo,
kukaan ei halaa sitä tai kysele,
että mitä voisi tehdä auttaakseen.
Eikä kukaan kysy siltä,
että hautuuko sen tee liian pitkään
tai ole iloinen nähdessään hymyn kyynelien takaa.
Ja joskus luulin, että se vei multa kaiken -
arvon, minuuden, turvan, luoton.
Mutta se ei tainnut tietää,
että mun ympärillä on ihmisiä,
jotka on aina jaksanut muistuttanut mua siitä,
että olen arvokas, hyväksytty ja vahva.
Silloinkin, kun en ole itse sitä tajunnut
ja jopa silloin, kun en ehkä edes ole ansainnut
kaikkea sitä huolenpitoa.
Joten, taas kerran; minä 1, tekijä 0.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti