Mielenrauha on arvokkainta, mitä voidaan täällä saavuttaa

Mun maailma on ollut viisi viikkoa täynnä
onnistumisia, väsymystä, itseni ylittämistä
ja vielä vähän lisää väsymystä.
Oon yllättänyt itsenikin olemalla rohkea,
oma-aloitteinen ja nöyrä -
ja kaikki nämä tuntemattomassa paikassa,
tuntemattomien ihmisten ympäröimänä.
Oon ollut neuvoton, mutta oon sanonut
sen ääneen ja pyytänyt apua sekä neuvoja.
Oon ollut niin väsynyt,
että tiskikoneen täyttäminen on tuntunut
ylivoimaiselta, puhutamattakaan yhteydenpidosta
tai ihmisten näkemisestä,
mutta oon myös sanoittanut sen
ja ottanut omaa aikaa ilman huonoa omaatuntoa.

Oon selvinnyt ja selviytynyt yksin ja sillon,
kun on tuntunut, etten selviä,
oon hakeutunut vanhempien takaterassille.
Juonut kahvia ja polttanut röökiä ketjussa.
En ehkä sanonut mitään ääneen,
eihän ole ollut mitään sanottavaa -
väsymystä, töissä rankkaa, mutta ei ne
puhumalla muutu.
Oon huutonauranut jousitarinalle,
oon varovasti hehkuttanut onneani
sekä tehnyt muistitestejä ja muita diagnooseja.
Viikonloppuisin oon hakeutunut muille terasseille,
oon käynyt läpi oleelliset - ei päätöstä,
töissä yhä rankkaa,
kippis ja kulaus, se niistä.
Nauranut, hymyillyt ja saanut kehuja.
Tanssinut tanssilattialla tunteja
ja nauttinut ystävien seurasta.

Välillä pysähdyn miettimään itseäni, omaa edistymistä
ja meinaan pakahtua ylpeydestä.
Välillä pysähdyn miettimään ympärillä olevia
ja meinaan pakahtua onnesta,
että ne on just ne ihmiset, jotka on siinä.
Monesti on tuntunut siltä,
että tässä tää nyt on, tää on se versio musta,
jonka haluan pitää ja joka jää.
Sitten tapahtuu jotain, yllätän itseni
ajatuksella, ettei olekaan pakko pärjätä yksin,
yhtäkkiä pyydän apua, niin kuin
se olisi aina ollut maailman luonnollisinta mulle.
Ne asiat, joiden oon luullut olevan
sisäänrakennettuja, eivät sitä olekaan.
En olekaan sellainen, joka sulkeutuu,
joka työntää ihmiset pois, joka ei näytä heikkouksiaan
enkä sellainen, joka ei uskalla sanoa ei
tai ei osaa ikinä laittaa omaa hyvinvointiaan ykköseksi.

Enkä mä tiedä, että milloin nää niin kutsutut
sisäänrakennetut viat alkoivat hellittää
otteitaan, enkä oikeastaan välitäkään.
On paljon parempi olla näin,
kun ei jatkuvasti vaadi itseltään liikoja.
On helpompi hengittää.

Ja se oleellinen - ei päätöstä,
ei vieläkään.
Vaivaako se, ehkä vähän,
voinko sille mitään, en.
Joten jatketaan samalla voimalla eteenpäin.
Ylpeänä, onnellisena ja tyytyväisenä.