väsmys oli sitä luokkaa, ettei silmät meinanneet pysyä auki.
Ja enismmäistä kertaa mielessä kävi,
että ei musta oo tähän sittenkään,
että ei tästä tule yhtään mitään.
Sitten muistan, kuinka pyyhit kyyneleeni,
yritit saada keinolla millä tahansa hymyilemään.
Kaikki ne pienet teot, kaikki kerrat kun annoit kukkia,
kaikki kerrat kun edes katsoit minuun.
Ja niin jälleen kaikki tuntuu mahdolliselta,
vaikkakin tiedän, ettei tämä helppoa missään nimessä tule olemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti