onhan mulla ennenkin ollut, mutta aina jotenkin erilaista,
siedettävämpää.
Ei tää nytkään sellaista oo, mitä aluksi pelkäsin,
sellaista, ettei kykenisi tekemään yhtään mitään,
makaisi vaan sängyssä masentuneena.
Ei sellaista, mutta ei sellaistakaan, että sen osaisin selittää.
Kylmät väreet kulkevat selkärankaa pitkin,
yhtäkkiä on kamalan kylmä, haluaisi, että toinen olisi
siinä vieressä ja halaisi.
Nieleskelen kyyneleitä, kohta kuitenkin hymyilen,
kun melkein, melkein voin kuulla toisen sanat korvanjuuressa.
Joka toinen kappale, jonka kuuntelen, on ihme rakkaushömppää,
sitten taas jotakin kamalan surullista.
Jotain puuttuu, kun kävelen, et ole vierellä,
kun istun pöydän ääressä, et kävele ohitse,
kukaan ei tule silittämään hiuksia tai poskea.
Samaan aikaan tekee mieli itkeä, mutta silti naurattaa,
mua niiin - niin, mitä, en tiedä.
Tule viereeni jooko,
kaikki olisi yhtäkkiä niin selvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti