Ei näitä enää ole niin usein, mutta sitten kun on, niin sen kyllä tuntee luissaan asti.
Nää on näitä, kun tahdon vaan satuttaa, lyödä, raapia, viiltää, napsia lääkkeitä kuin karkkia.
Niin, mä mihinkään mene, olen huono, luuseri, pelokas.
Ei mua kuolema pelota, mua pelottaa se hetki, kun joku tajuaa. Sen jonkun ilme, miten siinä on hätää, pelkoa ja pilkahdus pettymystä.
Voin niin kuvitella, mikä härdelli siitä syntyisi - kuinka mun käskettäisiin tunkea sormet kurkkuun, huutoa, itkua, mikä tarttuu, ja sitten mäkin alan huutamaan ja itkemään ja katumaan.
Niin, en mä mihinkään mene.
Mutta mä haluan.
Enemmän kun mitään muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti